Työstä ja elämäntavasta

"Plus heureuses cent fois sont les bêtes sauvages,
Cent fois sont plus heureux les oiseaux aux bocages
Qui vivent pour le moins leur âge doucement."

Lainaus Jacques Vallée des Barreaux'n runosta La raison fait le malheur de l'homme

Sata kertaa onnellisempia ovat villieläimet, linnut metsiköissään, elävät rauhaisasti ikänsä vähäisemmän.

Jatkan ikuisuuskysymyksien pohdiskelua. Tällä kertaa työn ja elämäntavan suhteen, ja ongelman ratkaisuksi kannatan perustuloa.

Ihmisen työhistoria on loppujen lopuksi melko lyhyt. Valtaosa teki maataloustyötä, jossa ei auta katsoa kelloon, koska eläimet ja luonto eivät noudata ihmisen kalenterimerkintöjä. Kaupunkien käsityöläismestarit olivat kuin moderneja pienyrittäjiä. Palvelusväki eli työpaikoillaan, ja laskettiin osaksi taloutta. Aatelisetkin tekivät töitä - aatelisten väitetty laiskottelu on vallankumouksellisten propagandaa. Ja pohjimmiltaanhan juuri kukaan ei työskennellyt, koska ei tunnettu työn ja vapaa-ajan erottelua samaan tapaan kuin nykyään.

Ylipäätään on kyse työn käsitteestä, kuten vanhastaan on kysytty: miksi kotitaloustyö on työtä, jos sen tekee ulkopuolinen, mutta ei silloin, jos sen tekee perheenjäsen?

Kun henkilö jää kotiin syystä tai toisesta, puhutaan siitä, miten hän putoaa yhteiskunnan ulkopuolelle. Työttömät makaavat syljeskelemässä kattoon. Sairaseläkeläisistä kukaan ei oikeastaan sano mitään. Itsenäisen työskentelyn suhteen kannetaan huolta siitä, että töntekijät putoavat ulos yhteisöistä, tai eivät ylipäänsä saa aikaiseksi yhtään mitään. Toki itsellenikin on sanottu, että enhän minä kuitenkaan tee mitään (joten minulle voi soittaa milloin vain päivän aikana, jne.). Että on hyvä, kun viimeinkin teen elämälläni jotain (päästessäni opiskelemaan).

Luin Hesarin pienehköstä jutusta taannoin spekulaatiota, ettei uusiin asuntoihin tarvitsisi työhuoneita enää lainkaan, kun kaikki kuitenkin käyttävät tablettia olohuoneen sohvalla. Kovin kauas on jäänyt Virginia Woolfin ihanne kirjoittavan naisen omasta huoneesta. Painajainen toteutuu jo tietokonekaupoissa: on valittava joko viihde-elektroniikka tai superkallis työkone ja pilvipalveluohjelmistot, joista saa maksaa hunajaa. Tokihan freelancerit, tutkijat, pienyrittäjät ja vakavasti asiaan suhtautuvat harrastajat ovat pohattoja, joita sopii rahastaa kyltymättömästi. Onhan heillä varaa jopa lusmuilla kotona sen sijaan, että kävisivät tuottavissa töissä 8-16 ja käyttäisivät iltansa somessa.

En ole nähnyt ainuttakaan työtöntä, sairaseläkeläistä tai muuten kotona viihtyvää henkilöä, joka makailisi paikoillaan muuten kuin todella kipeänä. Ihminen kaipaa tekemistä. Erityisesti kaltaiseni elämyshakuinen henkilö tuppaa aina toteuttamaan miljoonaa projektia, usein yhtä aikaa, mikä ei välttämättä ole järkevää, joten omaa innostustaan täytyy rajoittaa jotenkin.

Eikö työtä voisi vaihtoehtoisesti ajatella elämäntapana?

Miksi käsityö on työtä, jos sen tekee käsityöläinen, mutta hupimuoto, jos sen tekee itse? Aivan varmasti entisajan naiset (yhtä lailla talonpoikaiset kuin aateliset) mielsivät tekevänsä töitä, kun kehräsivät, kutoivat ja neuloivat tarpeellisia asioita oman taloutensa jäsenille. Entä miksei työstä saa nauttia?

Itse olen rakastanut yliopisto-opintoja liikaakin, mikä on yksi uupumukseeni aikoinaan johtaneista syistä. Pidän lukemisesta, rakastan historiaa, nautin erilaisten kysymysten pohtimisesta, asioiden selvittämisestä, ja nykyään elämääni hallitsee lähes kohtuuttoman suuri rakkaus kirjoittamista ja kirjallisuutta kohtaan.

Rajat ovat silti tarpeen, mutta miksi rajat täytyisi asettaa itselleen sen mukaan, miten toiset tekevät päivätyönsä? Hauskaa kyllä, juuri nyt vietän lomaa, mikä tarkoittaa, etten kirjoita, enkä juurikaan lue. En silti malta olla kirjoittamatta tätä blogia.;) Yksi uusi runokin on päässyt syntymään. Aina välillä päähän putkahtelee uusia ideoita siitä, miten kehitän romaanikäsiksen juonta ja hahmoja. Kännykkäni tehtävälista on täynnä muistiinpanoja, ja uusi muistikirja pitäisi väsätä.

Todellisuudessa nollaan päätäni aivan toisenlaisella aikataululla kuin pitämällä vuosiloman ja pari vapaapäivää viikossa (vaikka lomakin on tärkeää aina välillä). Olen havainnut pelit välttämättömäksi - kunhan eivät koukuta liikaa. Tälläkin hetkellä pidän toisessa selainikkunassa auki höpsöä kukkakauppaani. Toisenlainen toiminta auttaa myös: käsillä tekeminen, kuten askartelu, fyysinen toiminta, kuten siivoaminen, kävely ja uinti, sekä lukemisen osalta sisustus- ja naistenlehtien selailu.

Hassua kyllä, olen tosiaankin oppinut jollain tapaa nauttimaan siivoamisesta. Mikä ei tarkoita, että asunto pysyisi siistinä, mutta ainakin koen saavani jotain aikaiseksi. Laitan myös mielellään ruokaa ja leivon. Katson telkkarista joitakin sarjoja, leffoja, sekä valikoidusti tosi-tv:tä (häähulluja, poliisien kotihälytystä, pontikankeittäjiä, amisheja).

Jos en kärsisi astmasta, voisin viihtyä eläinten parissa. Lapsia meillä ei ole, enkä ole koskaan kokenut halua tai tarvetta hankkia lapsia. Liekö aivoissa jokin nuppi väärässä asennossa?

En myöskään koe mielekkääksi yrittää tahkota rahaa mahdollisimman paljon tai pyrkiä jonkinlaiseen urakehitykseen. Kenties tällaisia ajatuksia oli mielessä joskus teini-iässä, mutta ovat haihtuneet aikaa sitten. Jos olen pudonnut yhteiskunnan ulkopuolelle, en ainakaan itse ehdi huomata sitä - minulla on paljon tekemistä. En muulloin kuin keskustellessani "normaalien" ihmisten kanssa.

Arvostus ja hyväksyntä ovat ne kaksi tärkeää juttua, mitä ihminen loppujen lopuksi hakee. Eikä se ole mikään yksinkertainen asia, johon löytyisi helppoja ratkaisuja.

En harrasta kotoilua, enkä downshiftaa. Sen sijaan minulla on omanlaiseni elämäntapa. Koen tällä hetkellä löytäneeni sen, mitä haluan tehdä, ja pyrin löytämään itselleni oikeat tavat toteuttaa kaiken. Olen tavattoman kiitollinen siitä, että pystyn tähän, koska tiedän hyvin, miten asiat voisivat olla.

Ps. Tiedän toki myös, että me ihmiset olemme erilaisia, eikä yksi ratkaisu sovi kaikille.:) Toivon vain, että muutkin ymmärtäisivät erilaisuuden, ja pystyisivät hyväksymään sen, että ihmisten erilaisille kyvyille ja ominaisuuksille on oma paikkansa maailmassa. Koska jokainen tarkastelee elämää oman pienen päänsä sisältä (ja siksi olettaa, että kaikki maailman ihmiset ovat identtisiä juuri hänen itsensä kanssa), tätä seikkaa täytyy erikseen ajatella.