maanantai 27. heinäkuuta 2015

Fanitusmuisteluita


Kuva on Troyes'sta, kirjastolla päin sijaitsevasta puistosta.

Mitä sinä olet fanittanut vuosien varrella?

Itselleni tämä kysymys tuli mieleen, kun jälleen kerran laitoin Spotifysta soimaan soittolistan, jolle olen kerännyt biisejä TV-sarja Robin of Sherwoodin soundtrackilta. Sen alkuperäisen siis, uusintaversiokin on tehty. Myöhemmin kaduin, etten ennakkoluulojeni kalvamana tullut katsoneeksi sitä, koska Will Scarlettia näytteli Harry Lloyd, johon ihastuin katsoessani Game of Thronesin ensimmäistä kautta.

Robin of Sherwoodia alettiin näyttää telkkarissa, kun kävin ala-astetta. Siitä minulle syntyi ikiajoiksi mielikuva peuranpäisestä jumalhahmosta, Hernestä, joka ilmestyi usvan keskeltä metsässä. Olen joskus miettinyt, johtuuko rakkauteni esim. Robert Holdstockin fantasiaromaaneihin juuri tästä varhaisesta, silloin kovin vaikuttavasta kokemuksesta?

Toisaalta pelästyin yhden jakson taistelukohtauksia niin paljon, että lopetin sarjan seuraamisen muutamaksi vuodeksi. Palasin takaisin, kun kolmatta kautta näytettiin. Olin silloin jo ennättänyt yläasteikäiseksi, ja lukenut sekä nähnyt paljon enemmän. Ensin fanitin Batmania, sitten Robin Hoodia, kunnes viimein löysin muskettisoturit. Dumas'n inspiroimana valitsin ranskan c-kieleksi koulussa, sekä espanjan d-kieleksi, opin juomaan viiniä, ja ryhdyin harrastamaan kalpamiekkailua.

Ratsastusta olin harrastellut jo aiemmin johtuen siitä, että minusta noin kymmenen tai yhdentoista vuoden paikkeilla kuoriutui täysverinen hevoshullu. Ennen sitä pidin eniten kissoista, koska Pekka Töpöhäntä todennäköisesti oli kaikkein ensimmäinen fanituksen kohteeni. Sen ohella innostuin Piilomaan Pikku Aasista, ja isäni (joka on perheessä aina käyttänyt ompelukonetta) ompeli minulle ja veljelleni kettukapteenin lakit.

Isältäni sain myös yhdentoista iässä kirjan Kazan susikoira. Se oli menoa.:) Viimeistään tuon kirjan jälkeen rupesin tykkäämään susista, ja ahmin paitsi hevoskirjoja, myös susista kertovia tarinoita, sekä tietenkin historiallista seikkailua. En enää pelännyt taistelukohtauksia, olinhan nähnyt jopa elokuvan Excalibur, joka kieltämättä taisi olla vähän hurja Arthur-versiointi niin nuorelle. Pelästyin vielä 12-vuotiaana Willown alun petoja, mutta pian koitti uusi luku elämässäni.


Kuvassa on yksi Troyes'n vanhoista kaivoista.

Luin varmaankin lapselle sopimatonta materiaalia, mutta ei minusta tämän hullumpi tullut.;) Kolmentoista iässä etsin koulun kirjastosta seksiä yhdessä luokkakaverini kanssa. Siis seksikohtauksia kirjoista. Niin päädyin lukemaan Ruusun nimen, ja lankesin loveen heti, vaikkei siinä juuri seksiä ollutkaan. Etsin käsiini Foucaultin heilurin heti, kun suomennos ilmestyi, ja aina siitä lähtien olen fanittanut Umberto Ecoa.

Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarja tyydytti teiniminän kirjallisen seksin tarpeen. Kohta sen jälkeen löysin kauhun. Erityisesti ihastuin Clive Barkerin brutaaleihin fantasioihin - niin paljon, että lukion ensimmäisellä äidinkielenopettaja moitiskeli minun mässäilevän aineessani verellä ja suolenpätkillä. Kirjoitin aina fiktiota, ellei ollut pakko tehdä jotain muuta. Kaikeksi onneksi opettajani sietivät hyvin tätä taipumusta, ja biologianopettajakin suhtautui ymmärtävästi, kun kyselin taustatietoa ihmisen kaulavaltimon auki viiltämisestä / raatelemisesta.:)

Kenties viehtymykseni pohjalla kummittelee varhaislapsuudessa nautiskeltu satumaailma? Minulle on luettu kansansatuja ("ja niin kaikki kolme prinssiä mestattiin"), Grimmiä ilman Disney-suodatinta ("verta kengässä, verta kengässä" raakkuvat varikset aidan päällä Tuhkimossa), sekä kreikkalaista mytologiaa. Niinpä yhdeksänvuotiaana fanitin tarusankari Heraklesta.

Paitsi että isäni ompeli, hän myös luki meille iltasadut. Koska minulle ei mikään riittänyt, vaan nukahtamisen sijaan nousin sängystä askartelemaan, isäni ryhtyi samalla äänittämään satuja kasetille. Nukuin monta vuotta kasettisoitin tyynyn vieressä. Joka tapauksessa olen itsekin silloin kertonut ensimmäisen oman tarinani, jonka äänitin isän esimerkin mukaan. Siksi tiedän sen olevan olemassa, ja että nauhoitus tapahtui, kun kävin neljättä elinvuottani.

Kun nyt luen kaikkea kirjoittamaani, ei näytä lainkaan ihmeelliseltä, että parikymppisenä retkahdin TV-sarja Xenaan. Siinä oikeastaan yhdistyy moni rakastamani elementti, ja lisäksi pääosassa on nainen. Sankarinaisia kaipasin lapsena eniten, koska kaikki seikkailu tehtiin siihen aikaan pojille. Siksi makuni tuntui jotenkin syntiseltä, kielletyltä.

Xena on ainut fanituksen kohteeni, jonka fanitoimintaan olen aktiivisesti osallistunut. Lisäsin kyllä erään kerran terveiseni Harry Lloydin synttärikorttiin, jota fanisivusto puuhasi. Sen enempään tuskin ryhdyn: aika on ajanut ohi. Joskus olemme jutelleet tästä Jussin kanssa, koska tapasin hänet nimenomaan Xenan fanipiireissä, ja lähetin meidän tarinamme myös kirjaan How Xena Changed Our Lives, jossa se on julkaistu. Sarja on tuonut yhteen muitakin pariskuntia, ja lähes kaikki me entiset aktiivifanit seuraamme edelleen toistemme Facebook-päivityksiä.

Minä ja Jussi tunsimme sielunyhteyttä aluksi soturi- ja asejuttujen vuoksi, mutta pian ymmärsimme, että kumpikin rakasti myös kauhua. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa Finnconissa, ja silloin vielä kuvittelimme olevamme "vain ystäviä".

Voisin listata vielä monta muuta nimeä kirjallisuuden, elokuvien ja TV-sarjojen, sekä musiikin alalta, mutta näiden mainitsemieni kautta pystyn kertomaan erään kehitystarinan.:)

Taustalla soi Clannad: Ancient Forest. Videoklipillä näkyy myös Herne, joka teki pieneen mieleen pysyvän vaikutuksen. Toinen vanhojen rakkaiden Spotify-fiilistelysoittolistani sisältää biisejä elokuvan Ladyhawke soundtrackilta, mutta tällä kertaa Robin of Sherwoodia, ja siis bändin nimi Clannad, irkkumusiikin eräs suurimmista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, että päätit jakaa ajatuksiasi.:)