Kirjallisuus kuvaa ihmisyyttä. Sen eri puolia, raadollisiakin. Siksi hahmojen ei pidä olla kiiltokuvamaisia.
Kaikesta tästä seuraa, etten sarkastisesti sanottuna ymmärrä, miksi kukaan haluaa kirjoittaa? Viimeisimmän palautteen jälkeen olen joutunut tarkastelemaan keinoja, joilla saan luotua hahmoihini lisää inhimillistä syvyyttä.
Valitettavasti minun täytyy kohdata omasta mielestäni nekin synkät puolet, joita olen tähän asti onnistunut välttämään. En ole edes osannut analysoida demoneitani niin pitkälle, että olisin tiedostanut kaiken, kuten pitää, jos aion kutoa demonini tekstiin.
Tykästyin Voltaire-sitaattiin niin paljon, että minun oli Troyes'ssa pakko tuhlata tuohon sinikantiseen muistikirjaan.:) Eikö muuten Vaahteramäen Eemelilläkin ollut sinikantinen kirjansa? "L'écriture est la peinture de la voix." Tarkoittaa, että kirjoittaminen on äänen maalaamista.
Haluaisin jonkun hienomman kahvimukin, mutta Ikean halpikset ovat käytännöllisiä (ja halpoja). Päiväni ei voi nykyään alkaa ilman kahta kuppia kahvia. Facebookissa oli taannoin kahvimukihaaste, mutta en tietenkään muistanut osallistua siihen, vaikka ystäväni haastoi.:p
Neurootikon työpöydällä tärkeintä on, että itse tietää, missä mikäkin sijaitsee. Jos paperipinoa kaivaa tarpeeksi, sieltä löytyy kyllä kaikki.:) Korvieni välissä näyttää hyvin samanlaiselta. Siksi varmaan tuppaan unohtamaan, mitä olin äsken tekemässä, tai etenkin sen, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi.
Tehtävälista olisi hyvä apuväline, jos muistaisin katsoa sitä, ja ylipäänsä pystyisin hyppimään hommasta toiseen. Taipumukseni kun on heittäytyä yhteen kerrallaan täysillä. Silloin kaikki muu ärsyttää. Samoin ärsyynnyn herkästi, jos minulla ei ole tarpeeksi menoja tai projekteja. Kuten nyt, kun kärsin univajeesta, ja väsymyksen vuoksi en jaksa touhuta. Ikävä puoli on, että väsyn ja vetäydyn pois maailmasta, jos menoja ja projekteja kertyy liikaa.
Joskus mietin myös, miksi onnistun välillä tahtomattani ärsyttämään toisia ihmisiä, vaikka haluan vain olla kaikkien kaveri?
Taustalla soi Gurvan: Marv Pontkalleg. Se on bretagnelainen kansanlaulu kapinajohtajasta (ja kansansankarista), joka teloitettiin. Gurvanin versio on suosikkini niistä, mitä olen kuunnellut Youtubesta, aina yhtä vetoava. Haluan myös mainostaa artistin omakustannelevyä, jonka tulin taannoin tilanneeksi.:) Levyn biiseistä Char de feu on koekuunneltavissa. Tykkään yhdistelmästä sähkökitaraa, kansanmusiikkisävyjä ja ambientia. Kai se on tämä sekava mieli, johon kaikenlaiset sekametelisopat vetoavat.;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että päätit jakaa ajatuksiasi.:)