Marraskuu summa summarum

Koska diggailen XL-muotiblogeja, tiedot runonlausunta-asusta: jakku H&M vanhaa tuotantoa jostain kymmenen vuoden takaa, rintakoru HESYn kirppikseltä, villapaita Varustelekasta, kaulus on pitsinen irtokaulus Zizziltä, farkut KappAhlista. Ponnarin lenksuun pujottelin pienen huivin, joka jää kuvassa pään taakse piiloon.

Kuukausi on jälleen kulunut hämmästyttävän nopeaa vauhtia. Keskustelimme eilisen Kiiski open mic -illan jälkitunnelmissa aikatasoista, sekä erilaisten aikatasojen ja tekstien kokemisesta ja limittymisestä. Ihmissilmin kaikki näyttää kovin subjektiiviselta. Kuten se, miten jatkuva tekeminen, tekemättä jäämisen tuntu ja yleinen elämän mielekkyys vaikuttaa siihen, miten aika vilistää silmissä.

Toisin sanoen koko kuukausi on ollut osaltani tavattoman kiireinen, mutta hyvällä tavalla.:) Sellaisella, joka saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta. Mitä nyt hammassärkyjä ja muuta vastoinkäymistäkin on osunut tielle. Xena-koiraa ei enää ole. Kuusitoistavuotiaan hauvavanhuksen elimistö alkoi pettää, ja seisoin sen vierellä, kun eläinlääkäri antoi lopetuspistoksen. Surun keskellä lohdutti, että koira sai pitkän, hyvän elämän ja hyvän kuoleman.

Manskulla Onnibussin yläkerrassa matkalla Tampereelle.

Lukuhaasteelle kuten NaNoWriMolle kävi huonosti. Eli toisin sanoen epäonnistuin haasteissa. Alkuun homma toimi hyvin, mutta sitten lähdin seikkailemaan. Olipa seikkailu miten pieni ja turvallinen tahansa, aina se piristää. Toisin sanoen reissasin bussilla Oriveden opistolle luovan kirjoittamisen opetuksen seminaariin, jossa tapasin paljon ihania ihmisiä.:) Helena on kirjoittanut viikonlopusta blogiinsa.

Pietro ja Petteri osallistuvat dekadenssiini. "Pehmeä, kirpeä, Dionysoksen tuoksu / Kulta heijastuu syrahin pinnasta" kuten runoilin syksyllä 2014.

Marraskuussa avomikitin omaa runouttani paitsi Kiiskessä, myös Oriveden opiston illanvietossa.:) Kumpanakin kertana tulin lisäksi harrastaneeksi rappiotaiteilijan elämää valvomalla aamuyön tunneille viinipullon ja hyvän seuran kanssa. Kumpaankin harrastukseen alkaa jo kehittyä rutiinin tuomaa varmuutta.;>

Pariskuntaselfie Elielinaukiolla klo 3.15. Tuuli riepottelee, sade piiskaa, ja takapuolen alla on kylmä teräspenkki.

Seuraavaksi tarjoilen teille uusimman runoni. Open mic -tilaisuudet luovat positiivisen pakon kirjoittaa aina uutta materiaalia. Tämä sai ensiesityksensä Orivedellä ja toisen Kiiskessä. Ehkä joskus saan aikaiseksi koota runoni e-kirjaksi tänne blogiin. En välttämättä edes halua ryhtyä muokkaamaan niitä kuten proosatekstiä - saavat olla tekstuaalinen välipala, jonka kanssa on lupa pitää hauskaa. Kaikkeen ei aina tarvitse suhtautua niin tosissaan.:)

Olen jäänyt koukkuun sonettimuotoon, josta käytän riimittelyä ABBA ABBA CDE CDE. Jambinen pentametri on tavattoman hankala toteuttaa suomeksi, puhumattakaan siitä, etten edes hahmota sanojen painotuksia kovin hyvin. Havainnoin maailmaa enemmän visuaalisesti. Ja noudattaen omaa "hällä väliä" -manifestiani revittelen siten kuin hyvältä tuntuu.;) Mikään ei estä sotkemasta esim. proosarunoa ja perinteistä muotoa. Säkeenylitykset tässä ovat kuitenkin tahottomia, johtuvat vain ja ainoastaan fonttikoosta ja blogin tekstikentän leveydestä.

Rakkauteni on sitruunamakeinen, suolan sen päältä nuolen,

Kenties en koskaan taipunut kuin rantakoivu, halunnut pinkkiä hametta,

Aamulla sinä halusit vain appelsiinimehua, kahvia, ja kosketusta,

Kieleni kirvelsi tupakkasi tuhkanharmaasta, maistoin totuuden.

Runoihini valjastan ikiaikaisen, melankolisen soittimen!

Tarjosin viiniä ja paikan nuotiotulesta: niin paljon jäi kokematta,

Emme koskaan maanneet kalliolla kuin kaksi kyytä toisiinsa kietoutunutta.

En ehtinyt vetäytyä sisältäsi: suudelma päättyi kesken.

Puhalsit savua silmiini. Rakastan liikaa ihmisten seuraa,

Pelkään mitä sanot, kuljet ohi sanomatta mitään, ja epärationaalistun

Ajattelen rantakoivuja: hentovartiset kaipaavat apuasi tuulta vastaan.

Oi uhmakas muistini! Puren pinnan rikki, nuolen jälleen sitruunaa,

Olin kaikkea liikaa, muistan kaiken, minkä jätit sanomatta, haalistun

Enkä kuitenkaan saa tarpeekseni nuotiotuleni vanhasta soinnista. Uskallan.

Romaanimanifesti

Tarina valitsee muodon, jossa se haluaa tulla kerrotuksi.

Jokin omituinen hulluuskohtaus sai minut inspiroitumaan opintoihini kuuluvasta romaanikurssista ja laatimaan tänne oman manifestini siitä, mitä kirjallisuus tai tarkemmin romaani pitäisi mielestäni olla ihanteellisimmillaan. Kuvaksikin valitsin ei enempää tai vähempää kuin Ecouenin linnan renessanssimuseon kirjastohuoneen.

Joten tämä on manifestini: tarina valitsee oman muotonsa. Sitä ei pidä yrittää väkisin rajoittaa sopimaan kunkin aikakauden ihanteisiin, vaikka toki me kaikki toimimme oman epookkimme puitteissa. Jopa vastaan asettuminen toimii osana valtakulttuuria, koska vastustaminen muodostaa kiinteän suhteen siihen, mitä henkilö yrittää vastustaa.

Menneisiin vuosisatoihin eläytyvänä ihmisenä ammennan ajatuksia historiasta. Miksi meidän pitäisi pyrkiä kirjoittamaan mitään muuta kuin hyvää kirjallisuutta?

Jos joku haluaa kirjoittaa realistisen, silti romanttisen ja seikkailupainotteisen ritariromaanin, tehköön kuten Joanot Martorell Tirant Valkoisen. Jos taas viehättää enempi cliffhangereihin luottava, täysin runomuotoinen, eeppistäkin eeppisempi fantasiatarina, voi ammentaa inspiraatiota Ludovico Arioston Orlando Furiososta. Ja mikäli kiinnostuu postmodernista lajityyppien sekoittelusta, filosofisista pohdinnoista siitä, mikä on rakkauden todellinen olemus, sekä haluaa tähän kaikkeen sotkea queer-tematiikkaa, sopii tarttua Honoré d'Urfén Astréehen.

Voisin listata monia muitakin esimerkkejä siitä, miten satojen vuosien takaiset kirjailijat vähät välittivät lajityypeistä. Runoilijat elivät ja hengittivät runoutta. Naiset perustivat kirjallisia salonkeja, käänsivät kirjallisuutta ja kirjoittivat itsekin, vaikka sitä yleisesti paheksuttiin.

Tarkennan manifestiani: opettele kirjoittamaan monenlaisia tekstejä, löydä mielesi hämärästä tarinat, jotka haluavat tulla kerrotuiksi, ja anna palaa. Intohimon voimalla. Jokaiselle tarinalle on yleisönsä, vaikka se yleisö voi olla vähälukuinen. Jos tekstisi koskettaa maailmassa edes yhtä ihmistä syvälle sieluun, eikö kirjoittaminen silloin ole saavuttanut päämääränsä?

Toisaalta jos haluat vain pitää hauskaa kirjallisuuden parissa, tai kirjoittaa jostain muusta syystä, se on aivan ok. Kaikkien ei tarvitse tavoitella kuuta taivaalta (sisältää viittauksen Cyrano de Bergeracin teokseen Matka kuuhun). Ja kirjallisuudella voi käsittää monenlaisia muotoja, kuten sarjakuvan tai tietokonepelien käsikirjoittamisen.

Tällaisia ajatuksia päässäni liikkuu tänään.:) Voi olla, että joskus toiste ajattelen toisella tavalla, enkä väitä olevani oikeassa, koska mieluummin harrastan keskusteluita.

Päivitys: mikä on tarina? Näen asian sillä tavoin, että tarina on jokin suurempi kokonaisuus, josta teksti kertoo osan. Runo kertoo hyvin pikkuruisen osan vaikkapa jonkun ihmisen elämäntarinasta. Novelli hieman laajemman, silti rajallisen. Romaani kertoo ison osan tarinaa, muttei silti kaikkea. Mihinkään yksittäiseen tekstiin ei voi mahduttaa koko elämää.

Toki teksti voi olla muutakin kuin tarinallinen, ja tarina voi kertoa muustakin kuin ihmiselämästä. Oma kantani on, ettei kirjoittamisesta löydy totuuksia. Olen postmoderni tyyppi.:)

Uudenvuodenlupauksia

Uudenvuodenlupauksiani: 1. jäsennellä elämääni ja yrittää (jälleen kerran) työskennellä jonkinlaisen aikataulun mukaan, 2. harrastaa enemmän korttien tekemistä. Kyllä tulee lupaukset vuodelle 2016 aikaisin, mutta jos lasketaan kekristä, silloin olen aivan oikeassa vaiheessa.;)

Kävin eilen kirjakaupassa, josta löytyy kalentereita ja kaksipuoleista teippiä, mutta ei kirjoitusoppaita. Onneksi on nettikaupat. Ostan kirjoja muutenkin todella harvoin ja vain tarpeeseen. Jos olisi rahaa, voisin panostaa kirjoihin ja taiteeseen (muuhunkin kuin 5 € julisteprintteihin).

Kirjakaupoista ja siitä, millaista kirjallisuutta nykyään julkaistaan, puhutaan paljon. Samoin siitä, että suomalaisten lukutaito heikkenee, eikä lukemista harrasteta kuten ennen. Keskustelussa oikeastaan ihmeellisintä on, että kulttuuriväki pystyy samaan hengenvetoon tuomitsemaan kirjallisuuden, jota ihmiset haluavat lukea, ja sen, etteivät ihmiset enää lue.:p

Olen kyllä samaa mieltä siitä, että kirjallisen kentän kutistuminen on huono juttu. Pitäisi julkaista monipuolisesti teoksia. Enkä tykkää, että runoudessakin pääsee läpi vain se, mikä kulloinkin on muotia.

Mielestäni ongelma on huonolaatuinen kirjallisuus. Ilmiselvä editoinnin puute, liiallinen kiire tyyliin "kunhan nyt jotain saadaan julkaistua". Tekisi mieli käskeä jotkin bestselleristit kirjoituskurssille. Kaiketi kirjan oletetaan myyvän niin hyvin, ettei laadulla ole merkitystä? Samalla luodaan viihteelle huonoa mainetta.

Ylipäänsä tuntuu turhalta hirttäytyä iänikuiseen viihde / taide -jaotteluun. Kenties jos ihmiset lukisivat enemmän kirjallisuutta ajalta ennen modernin luomia vastakkaisuuksia, kävisi selväksi, että viihde ja taide voivat olla yksi ja sama asia? Joka tapauksessa minä henkilökohtaisesti irtisanoudun vastakkainasettelusta.

Kirjoitin viihteestä Luovaan Luolaan vuonna 2012.

Sen tuhannen sivua

Metsäpolut ovat aina kiehtovia, kuten tämä polku Vincennesin metsässä Pariisissa.:) Nappasin kuvan kesän 2014 matkalla. Tähän voisi kuvitella laukkaavan hevosen.

Joka tapauksessa laskin äsken huvikseni, että olen "heittänyt roskiin" pelkästään romaaniprojektin eri versioiden varsinaisia tarinasivuja noin 1742. Puolentoista rivinvälillä. Niistä muodostuu neljä kokonaista romaania, sekä muutama aloitus tai muu pätkä.

En todellisuudessa heitä mitään lopullisesti pois, vaan ne ovat tietokoneellani tallessa. Siksi pystyn näkemään, miten paljon olen noiden sivujen aikana edistynyt.:) Se onkin seikka, jonka vuoksi jaksan uskoa asiaani.

Jouduin hiljattain perustelemaan, miksi nyt ylipäänsä kukaan haluaisi kirjoittaa, koska hyödytöntä hommaahan tämä. Rankinta on varmaan juuri se, että joutuu perustelemaan kirjoittamista myös itselleen. Tulevaisuudesta ei ole mitään takeita.

En voi olla varma edes siitä, toimiiko tämänkertainen tarinan kaareni. Päässäni asiat eivät ole niin selvillä kuin haluaisin, joten pitää vain uskoa, että ne kirjoitettuna selviävät. Ja ettei samalla selviä jotain, mikä taas muuttaa kaiken. Siksi olen heittänyt niin paljon sivuja pois.

Editointi ei riitä, jos tarinaan joutuu tekemään radikaalimpia muutoksia. Jotain sellaista, mikä väistämättä vaikuttaa tarinan kaareen, ja yksi asia vaikuttaa toiseen, jne. Pakko vain uskoa itseensä ja omaan kirjoittamiseen. Sekä minun tapauksessani siihen, että olen tekemässä jotain, millä on merkitystä myös muille, koska kirjoitan tekstiä julkaistavaksi.

Sanomattakin varmaan selvää, että tuo usko on usein hyvin hauras, ja välillä tulee aikoja, jolloin olen kadottanut itseluottamukseni. Lopulta ei auta kuin ryhtyä taas hommiin.

Millaista on minun erityisherkkyyteni ja aistiherkkyyteni?

Luin netistä tämän kirjoituksen, jossa tosin puhutaan hämäävästi erityisherkkyydestä samana asiana kuin aistiherkkyys. Aistiherkkyyttä on muillakin neurologisesti poikkeavilla, kuten autisteilla. Kuitenkin nimenomaan kysymys aistiherkkyydestä jäi mietityttämään, koska käyn koulussa kurssia "sanoin kuvaamaton". Siellä pyritään etsimään keinoja kirjoittaa ruumiillisista kokemuksista, joita on vaikea määrittää sanallisesti. Viime viikolla käsittelimme kipua.

Olen valinnut tähän postaukseen kaksi valokuvaa, jotka mielestäni kuvaavat kokemustani siitä, miltä erityisherkkyys minusta tuntuu. Jokaisen kokemus on erilainen, vaikka on myös paljon yhteistä. Ja sitten merkittäviä eroja, kuten elämyshakuisuuteni. Koen myös olevani temperamentiltani suhteellisen reaktiivinen tapaus, eli tunteikas. Enkä kaihda sosiaalisia tilanteita, vaikka ne usein väsyttävät minua, mutta toisaalta saan mukavien ihmisten läsnäolosta myös paljon voimaa. Toisin sanoen en ole introvertti, vaikka en mitenkään äärimmäisen ekstroverttikään.

Julkisuudessa on esitelty erityisherkkiä useimmiten hengellisinä, herkästi itkeskelevinä naisina, jotka eivät oikein meinaa kestää mitään kauheita juttuja. Tämä pätee moniin, ei minuun.;) Pidän kauhuelokuvista ja -kirjallisuudesta. Clive Barkerin brutaalit verta & suolenpätkiä -maailmat uppoavat minuun täysillä. Katselen myös jonkin verran sotaelokuvia. Olen ateisti (mutta tunnen vetoa uuspakanuuteen) sekä vaikka liikutun välillä kyyneliin asti, en pidä itseäni varsinaisesti itkuherkkänä.
 

Riiteleminen hermostuttaa minua, koska se vie aikamoisille kierroksille, mutta en varsinaisesti sitä välttelekään. Toisin sanoen en flippaa, jos elämässä tulee eteen ikäviä tilanteita. Toki ne tuntuvat henkisesti raskailta, mutta elettyäni tämän verran tiedän, että ihmisen on mahdollista selvitä pahoistakin asioista. On mahdollista, että tähän positiivisuuteeni vaikuttaa nimenomaan elämyshakuisuus, koska kamalatkin tapahtumat ovat jollain tasolla kiinnostavia, ainakin jälkeenpäin. Pystyn kääntämään ikävät kokemukset myöhemmin "voitoksi" siinä mielessä, että ne olivat *kokemuksia*.

Kierroksilla käyminen on tärkeä käsite omassa elämässäni. Olen kokenut, mitä tapahtuu, kun stressi menee äärimmäisyyksiin, mutta arkipäiväisemmin yritän oppia hallitsemaan pyrkimystä uusiin ärsykkeisiin, rakkautttani moniin asioihin, ja suurta tarvetta levätä. Kun rakastan ja vihaan, tunteet todella tuntuvat joka solussa. Joskus stressaannun siitä, että elämässäni ei tapahdu mitään jännää, ja silloin esim. ostan jotain uutta, kuten viime keväänä vaaleanpunaisen hiuskoristekukan.:) Kirjamessujen jälkeen puolestaan olen sulkeutunut kotiini toistaiseksi (paitsi koulupäiviä). Tiedossa on jo jännää menoa, joten varaudun siihen lataamalla akkuja.

Tämä Kamalan luonnon sarjakuva julkaistiin Helsingin Sanomissa tänään 5.11.2015. Samaistun täysillä.;) Usein huomaan, että keskustelussa harhaudun selittämään ummet ja lammet. Tai en saa sanottua sitä, mitä ajattelin, koska puhun jostain muusta. Tässä postauksessa minun piti puhua nimenomaan aistiherkkyydestä, mutta eksyin selittämään osaa siitä, millaisena erityisherkkyyteni ja temperamenttipiirteeni näyttäytyvät

Kaikki aistihavainnotkaan eivät liity suoraan erityisherkkyyteen, vaan itse reagoin hajuvesiin ja tupakansavuun siksi, että olen astmaatikko, ja ne vaikuttavat keuhkojeni toimintaan. Kärsin aurallisesta migreenistä, ja voimakkaat valot sekä äänet aiheuttavat migreenikohtauksia. Saman tekee liian matalalle laskenut verensokeri, mistä syystä pyrin syömään heti herättyäni.

Kuitenkin olen jo lapsena kärsinyt valoista ja äänistä myös toisella tapaa, eli en siedä niitä nukkumaan mennessä. En siedä myöskään pesukoneen ääntä, ja imurointi tuottaa hankaluuksia koneen pitämän möykän takia. Pitäisi kokeilla korvatulppia, mutta koen hyvin häiritsevänä kaiken korviin tungettavan. Nappikuulokkeita en ole koskaan käyttänyt, enkä tule käyttämään. Muunlaisiakin kuulokkeita hyvin harvoin, koska en halua ääniä suoraan korviini. Useimmiten pyrin kaiuttimien suhteen istumaan siten, että kuulen äänet tasaisesti molemmilla korvilla. Vähintäänkin käännän päätäni ja asentoani.

Korvatulpista puheen ollen niissä on myös se haittapuoli, että ääniin muodostuu häiritsevä kaiku. Lentokoneessa käytän silikonisia tulppia paineenvaihtelun vuoksi, ja niiden kanssa keskusteleminen on äärimmäisen rasittavaa.

Ja mitä melutasoon tulee, vieraat aina tuppaavat valittamaan siitä, että meillä TV on liian hiljaisella, ja kääntävät tietokoneen volyymit tuskalliselle tasolle. En voi moittia heitä, koska ihmiset ovat erilaisia, ja pidän vieraista.:) Pyrin siis tekemään mieliksi, vaikka se tuottaisi minulle hetkellistä epämukavuutta. Sekä pakenen huoneen toiseen päähän kuuntelemaan kaikki fantastiset musiikkipätkät Youtubesta.;) Open mic -tilaisuuksissa painajaiseni on runoilija, joka huutaa mikkiin yllättäen ilman, että pystyn varustautumaan. Jos näet minut sormet korvissa jossain tilaisuudessa se ei tarkoita, että vihaisin esitystä, vaan kuulen erinomaisesti ja nautin, mutta volyymi vain on liian tuskallinen.

Yksi vaikeasti selitettävä juttu on astianpesukoneen pesemät, puhtaat astiat. Niihin tuppaa muodostumaan hankaavaa kuivuutta. Tai kenties se johtuu omasta kuivasta ihostani? Olen nimittäin myös atoopikko. Joka tapauksessa vihaan tunnetta, joka välittyy sormien kautta ikään kuin kuuloaistimuksena, kun käsittelen tällaisia astioita. Astianpesukoneen tyhjentäminen on meidän taloudessamme siksi ns. miesten töitä.

Meille ei myöskään koskaan, ikinä, tule paperinarumattoa. Lainasimme sellaista yhteen aikaan. Sanotaan, että allergisella pitäisi olla paperinarumatto, koska se ei kerää pölyä. Ongelmana vain, että en siedä kävellä sen päällä paljain jaloin tai edes sukat jalassa. Paperiset nystermät painavat jalkapohjiin kammottavalla tavalla. Ei se suorastaan tuskallista ole, mutta tavattoman ärsyttävää, ja nostattaa agressioita. Sen sijaan soralla tai hiekkatiellä käveleminen paljain jaloin on nimenomaan tuskallista. Koko elämäni ajan minulle on sanottu, että jalat kyllä tottuvat, kunhan pari viikkoa kävelee. Eivät ole tottuneet, koska siitä kävelemisestä itsessään ei tule mitään. Ruoho tai asfaltti menettelevät kyllä, ja pehmeä rantahiekka.

Lapsena olen saanut kuulla "liian herkkähipiäinen" -huomautuksia myös siitä, etten pysty tiskaamaan astioita kuumassa vedessä. Onneksi nykyään on astianpesukone, ja käsitiskiveden voi antaa jäähtyä sopivaksi silloin harvoin, kun sitä tarvitsee.

Olen myös kipuherkkä. Se ei tarkoita, että napsisin särkylääkkeitä joka vaivaan, vaan harkitsen lääkettä vaativat tilanteet tarkkaan. Itse asiassa ne suhteellisen vahvat tulehduskipulääkkeet, mitä käytän, tekevät tokkuraisen olon. Kivun suhteen on vähän sama kuin neulakammossani - pystyn menemään verinäytteeseen rentona, koska pistohetkellä katson muualle. Veri itsessään ei pelota (sivumennen sanoen olen myös kokkaillut verilettuja). Kiitos progressiivisen rentoutuksen metodien olen ollut lähellä nukahtaa hammaslääkärin tuoliin juurihoidon aikana. Puudutuksen ansiosta en tuntenut kipua, ja pienet reiät voi yleensä paikata ilman puudutusta. Tuollaisista reissuista pitää toipua.;) Eli kyllä se kuitenkin ottaa henkiseltä puolelta veronsa.

Vähän samaa voisi sanoa kauhuharrastuksestani ja sotaelokuvista. Jos käyn liian paljon kierroksilla, en välttämättä pysty katsomaan niitä. Stimulaatio menisi sietämättömän puolelle. Siksi toisinaan kestän raskaampaa musiikkia, ja toisinaan en lainkaan. Konserteissa inhoan suunnattomasti sitä, jos ympärilläni rupatellaan samaan aikaan, koska huomioni jakautuu silloin keskustelun ja musiikin välillä, vaikka haluaisin nauttia nimenomaan musiikista. Siksi olen panostanut klassisen konsertteihin, koska niissä on tiukempi käyttäytymiskoodi (samoin elokuvissa inhoan pussien rapistelua ja muuta ylimääräistä hälinää, joten käytännössä käyn nykyään vain festivaaleilla ja näytännöissä, missä suurin osa yleisöstä on leffaharrastajia).

Musiikista puhuttaessa ensimmäisenä mieleeni tulee ihon sisällä käyvät "sähköaallot". Ne ovat laineilevan mallisia aistimuksia, jotka voivat tuntua miellyttäviltä tai pistäviltä, ärsyttäviltä. Sähköaaltojen esiintyminen liittyy elimistön valmiustilaan. Ja kenties vielä useammin tunnen äkillisiä "hyökkäyksiä", paikallisempia efektejä, kuten juuri äskettäin. En osaa sanoa, mitä täsmälleen ottaen ajattelin äsken, koska mielikuvat esiintyvät sekunnin murto-osassa, ja tuottavat fyysisiä reaktioita.

Edellä mainitusta syystä olen kärsinyt paniikkikohtauksista. Aiemmin saamani lääkityksen jälkeen ne ovat lähes jääneet pois, mutta edelleen olen kärsinyt voimakkaasta ahdistuksesta, kun romaanin taustatyönä opiskelin tietoa hevosten jäykkäkouristuksesta, ihmisten sydänkohtauksen oireista, ja teräaseiden aiheuttamista vammoista. Pystyn kuitenkin nykyään tunnistamaan paniikkioireet, suhtautumaan niihin hyväksyvästi ("vai että tällaista tänään") ja siten hallitsemaan tilannetta.

Olen muistaakseni jo aiemmin tilittänyt siitä, etten pysty kirjoittamaan "missä vain vaikka vartin verran". Kärsin matkapahoinvoinnista, joten minua on turha käskeä käyttämään bussimatkat hyödyksi. Enkä muutenkaan pysty keskittymään ihmisten joukossa, koska en pysty sulkemaan ympäriltäni kaikkea hälinää.

Juhani Mattila on kirjassaan Herkkyys ja sosiaaliset pelot sanonut, että herkkä ihminen menee "tilttiin", kun hänen täytyy seurata kaikkia monimutkaisia sosiaalisia kuvioita, mitä vaikkapa pikkujoulujen pöytäkeskusteluihin liittyy. Samoin raitiovaunupysäkillä keskellä vilkasta katua kääntyilen jatkuvasti ympäriinsä ja katselen kaikkea mahdollista. Hypermarketti on minulle kaoottinen paikka, josta en koskaan selviydy ulos alle tunnissa. Ihmisiä, valoja, värejä ja tavaraa on aivan liikaa, enkä löydä hyllypaikkoja. Huomaan jotain mielenkiintoista ja jään tarkastelemaan sitä. Onneksi nykyään pystyy ruokaakin tilaamaan netin kautta. Pienemmät kaupat eivät ahdista yhtä paljon.

Voin koordinoida tapahtumia ja toimia hyvin sosiaalisesti sekä joustavasti monimutkaisissa tilanteissa, mutta se vaatii tyystin omanlaisensa mielentilan, joka johtuu nimenomaan kierroksilla käymisestä, eli virittymisestä toimintaan. Olen alkanut oivaltaa monia hyötyjä, joita saan elämässäni etenkin siitä herkkäviritteisestä ristiriitaisuudesta, mitä erityisherkkyyden ja elämyshakuisuuden yhdistelmä tuottaa.

Ps. Jos katselen sinua silmiin keskustellessamme, en yritä tietoisesti flirttailla, vaan ainoastaan tarkkailen ilmeitäsi.;) Se on vaistonvaraista, luontaista. En siis pysty tietoisesti kytkemään sitä pois päältä, tai valitsemaan, milloin toimin sillä tavoin.

Uusia oivalluksia romaanikäsiksestä

Valitettavasti en muista, kenen maalaama taulu on, tai ketä se esittää. Joka tapauksessa nappasin kuvan kesällä Musée Saint Loupissa hahmokirjaani varten. En olekaan kesän jälkeen ehtinyt kunnolla työstää projektia eteenpäin. Vaikka juuri tästä maalauksesta inspiraatiota ammentava hahmo kaipaisi vielä, että ymmärtäisin häntä paremmin.

Sivumennen sanottuna olisi kiva näyttää noin tyylikkäältä, mutta todellisuudessa muistutan tällä hetkellä muutaman yön valvomisen jälkeen enemmän räjähtänyttä kojoottia.:p

Aloitin romaanikäsiksen suhteen jotain, mitä en ole vielä koskaan ennen tehnyt. Eli kirjoitan luku kerrallaan poimien sieltä täältä, mitä mielessä pyörii. Aiemmin olen aina halunnut kirjoittaa tiukan kronologisesti, koska edeltävät tapahtumat vaikuttavat jatkoon, enkä tiedä jatkosta ennen kuin olen kirjoittamalla sisäistänyt, mitä aiemmin *oikeastaan* tapahtuu.

Tarinassa kun ei ole kyse pelkistä ulkoisista tapahtumista, vaan kaikesta, mitä ne merkitsevät hahmojen kannalta. Nyt kun minulla on jonkinlainen kronologia ja kaari selvillä - vaikka se on edelliseen versioon nähden muuttunut hyvin paljon - pystyn henkisesti orientoitumaan erillisiin lukuihin. Vaikeaa sanoa, millainen kirjoitusprosessini tulee olemaan jatkossa. Tämä on minulle suuri matka, jonka aikana olen jo oppinut paljon.:)

Rupesin miettimään, miksi juuri tiettyihin lukuihin kuuluvat tapahtumat pyörivät päässäni? Tänään oivalsin, että on kyse nimenomaan hahmoihin liittyvistä tarinan kaarista. Sekä pyrkimyksestäni saada draama toimimaan. Tällä hetkellä työstän jotain, minkä ymmärsin olevan romaanini selkäranka. Jotain, minkä varassa kaikki toimii - tai ainakin toivon kovasti, että toimii.

Muut tapahtumat on paljon helpompi kirjoittaa tämän kaaren ympärille. Niiden tehtävä on tukea sitä, tarjota laajempi kuva ajallisesta ympäristöstä, syventää hahmoja, sekä tarjota kaikenlaista jännää.:) Olen erittäin tyytyväinen saamiini palautteisiin ja päätökseeni karsia hahmoja. Nyt jäljelle jääneillä on enemmän tilaa mellastaa.:) Ja tiettyjen, raskaiden teemojen poistaminen antaa mahdollisuuden revitellä muissa kohdissa.

Edelleen tuntuu olevan niin, että minun täytyy välttämättä kirjoittaa aloitus ennen kuin voin lähteä työstämään muita lukuja. Vaikka joutuisin kirjoittamaan aloituksen uudestaan, se ikään kuin laskee perustan koko myöhemmän tarinan fiilikselle. En pysty toimimaan kunnolla jos en tiedä, mihin sävyyn minun pitäisi pyrkiä.

Kaipasin tänään myös jotain sellaista kuunneltavaa, mitä en ole vielä pyörittänyt repeatilla niin montaa kertaa. Spotifysta valikoitui Alan Stivellin levy Brian Boru, jonka kappaleista versio tästä laulusta iskee juuri nyt hermoon sopivan kutkuttavasti.:) Jostain syystä kuuntelen romaanikäsiksen taustalla paljon kelttiläistä musiikkia, irkkuballadeja sekä bretagnelaista, ja tietysti Blackmore's Nightin tapaista "keskiaika" & "etno" -musiikkia. On kyse enemmän tunnevaikutuksista kuin siitä, että haluaisin muuten kuin poikkeustapauksissa luoda itselleni aikakauteen sopivaa äänimaisemaa.

Lukuhaaste 2015

Tässä on valikoima kirjoja, joihin olen ajatellut tarttua tämän syksyn lukuhaasteen nimissä.:) Toki homma on sikäli "huijausta", että nämä sattuvat myös olemaan koulukirjoja. Mutta koskas ylimääräinen kannustus ei olisi edistänyt opiskeluja?;)

Tuhti suomalaisten naisten kirjoittama historiallisen romaanin paketti sisältää teokset Raija Paanaselta, Milja Kaunistolta ja Anneli Kannolta. Kauniston trilogian ensimmäisen osan luin jo kesällä.

Koulun puolesta tarkoitukseni olisi perehtyä historialliseen romaaniin lajityyppinä. Tai oikeammin syventää ennestään hankkimaani tietämystä, koska olen tätä genreä harrastanut lapsesta saakka. Itse asiassa voisi sanoa, että oman romaanikäsikseni kaikkein ensimmäisen version kirjoitin 15-vuotiaana. Tosin se oli mitaltaan vain ylikasvanut ainekirjoitus, jota opettajani kärsivällisesti jaksoi odottaa, vaikka palautus kuten mitta venähti yli rajojen.

Olen viime aikoina selittänyt muutamaan kertaan, etten oikein osaa kirjoittaa novelleja, koska ideat tuppaavat paisumaan. Todellisuudessa olen jokusen "oikean" (eikä vain alustavan romaaniaihion) novellinkin kirjoittanut, mutta niissä hyödyntämäni ideat eivät koskaan herätä intohimoja. Kysyttäessä määrittelen siitä syystä itseni pitkän proosan kirjoittajaksi.

Jostain syystä (tai kenties aivan ilmeisestä, kun katsoo nimiä: Pyöveli, Kalmantanssi) nämä kirjat ja marraskuun puiden luiset, mustat oksat houkuttelevat taustalle Le Poème Harmoniquen version kappaleesta Quand je menai les chevaux boire. Löysin sanat englanniksi. Laulu kertoo ihmiselämän hauraudesta, miten se voi lakata kesken kaiken.

Miia Toivio: Loistaen olet

Vuosi sitten käymäni runouskurssi aukaisi minulle uuden tavan tarkastella kirjallisuuden lajia, jossa jokainen sana on ladattu merkityksillä. Toisin sanoen olen sen jälkeen lukenut runoutta, kirjoittanut itse silloin tällöin, ja esittänyt tuotoksiani lavalla.

Hiljattain olen miettinyt, että haluan pitää tämän hauskana harrastuksena, eikä minua motivoi lähteä editoimaan runojani samaan tapaan kuin proosatekstejä. Katselen kirjallisuutta eri näkökulmasta: minulle kieli on väline, ei itseisarvo. Kielen avulla kerron tarinoita. Runoudessa on silti jotain erityisen vahvaa vaikuttavuutta. Erilaista kuin proosatekstissä, ja huomaan tarttuvani runoon välineenä, kun haluan käsitellä jotain tunnetilaa.

Lainasin koulun kirjastosta Miia Toivion esikoiskokoelman Loistaen olet. (Saatavilla Teoksen nettikaupasta.) Täysin riippumatta siitä, että alkuperäinen kiinnostus kohdistui haluuni tutustua opettajien kirjallisuuteen, ihastuin tähän enemmän kuin toistaiseksi mihinkään muuhun runoteokseen. Kirjastoreissun jälkeen kiipesin kalliolla sijaitsevaan 1900-luvun alun huvimajaan, istuin penkille ja ryhdyin selailemaan.

Sinä päivänä olin tunnekuohujen vallassa, mutta lukiessani kaikki muu unohtui. Puhuin kirjamessuilla Sirpa Kyyrösen kanssa. Hän sanoi, että joihinkin teoksiin muodostuu henkilökohtainen suhde, jolloin ne tulee hankittua omaan hyllyyn.

Omassa lukukokemuksessani oli todella jotain hyvin henkilökohtaista, mitä on vaikeaa sanallistaa - ainakaan yhden blogipostauksen puitteissa. En tiedä, riittäisikö omaelämäkerrallinen teoskaan, koska siinäkin pitäisi valita näkökulma, joka jättää väistämättä paljon pois. Kyse on siis kokonaisvaltaisesta fiiliksestä, että nämä sanat istuvat minun elämääni ja persoonaani.

Kuten runoteoksissa aina, osa koskettaa enemmän, osa vähemmän. Jotkin runot unohtuvat, toisia ei saa mielestään. Itse asiassa valitsin kirjamessuilta Mikael Bryggerin Tuuliatlaksen yhden säkeen vuoksi. Toki kirja itsessään on erinomaisen kaunis, mutta se yksi säe minun piti saada lähempään tarkasteluun. Myös Miia Toiviolla on kauniita säkeitä, kuten "Näe pimeässä lepäävä ruusu, sen levottomat unet."

Siteeraan tässä nyt joitain suosikkikohtiani Loistaen olet -kokoelmasta:

"Mutta vielä kerran paina
kuumat sormesi sen läpi,
ota selkääsi arkaainen naamio,
kanna se näyttämön poikki,
ota vastaan kaikki punainen,
joka tulee sinua kohti."

"Hyvästi, moderni.
Eikä kyse ole siitä, etten tykkäisi sinusta enää.
Mutta sinä olet joka kerta vain uusi
etkä jaksa enää edes kimmeltää.
Minä uneksin jo laumasta, joka uneksii minusta.
Uneksin ilmaeläimistä, maaeläimistä
vesieläimistä ja tulieläimistä
jotka uneksivat minusta
jotka etsivät eivätkä herkeä etsimästä
jotka eräänä päivänä vielä löytävät.
Ja minä menen heidän eviensä alle
heidän terälehtiensä alle
minä palmikoin itseni pehmeään turkkiin
ja tulen nälkäiseksi jälleen."

Lokakuun värejä

Näissä tunnelmissa kuukausi alkoi.:) Syynäsin tarkasti irtokarkkien valmistusaineet, ja todella pitkästä aikaa uskaltauduin kokeilemaan. En vieläkään tiedä, mikä karkeissa aiheuttaa allergiaa. Epäilen jotain väriainetta, joka todennäköisesti kuuluu punaisiin tai keltaisiin. Joka tapauksessa punaviini ja karkit on toimiva yhdistelmä.;)

Aloitin ykkösjaksossa kirjallisuustieteen opinnot, joita jatkan ensi vuonna. Peruskurssin tutkielman tein Pervot pidot -kirjan artikkeleiden pohjalta. Tarkastelin historiallista fiktiota queer-näkökulmasta. Lehti puolestaan kuului kirjoittajana kasvamisen kurssin harjoitustehtävään. Sen tuloksena tulin kirjoittaneeksi elämäni ensimmäisen pienten lasten sadun.:) Mukavaa päätyä tekemään jotain yllättävää.

Saman kurssin aikana yllätin itseni näpyttelemällä "minä ja Suomi" -jutusta fragmentaarista proosaa, jossa kaiken lisäksi käytin metatekstiä (eli kun kirjoittaja puhuttelee suoraan lukijaa). Normaalisti inhoan sitä, koska haluan uppoutua tekstin maailmaan. Taitaa olla niin, että tarina valitsee tavan, jolla se haluaa tulla kerrotuksi. Kirjoittaja voi vain nostaa kätensä pystyyn ja todeta, että tällaista tällä kertaa.

Lokakuussa tapahtui paljon. Tähän tilaan saatoin nilkkani, kun juoksin bussiin ehtiäkseni Suomen Kulttuurirahaston apurahainfoon. Tajusin vasta tänään juteltuani puhelimessa kirjoittavan ystäväni kanssa, miten paljon opettajamme meitä tsemppaa.:) Toki aineopiskelijat ovat kaikki hyvin motivoituneita ja tosissaan kirjoittamisen suhteen. Ja varmaan juuri siksi on niin ihanaa, että meitä kannustetaan osallistumaan ties minne.

Joka tapauksessa nilkka on jo kunnossa. Se vääntyi vain hieman, ja vuosien aikana olen oppinut "pintelöinnin" salat niin ihmisten kuin hevosten osalta.;) Toisin sanoen minulla on taipumus venäyttää nilkkani tai lyödä varpaani milloin minnekin. Idealsiteet ja teippi kulkevat mukana reissuissa. Mustelmista ei kannata kysyä, koska en yleensä muista, mistä olen niitä saanut. Kamalan Luonnon kettu on alter egoni.:D

Jalka paketoituna lähdin kaahottamaan (ajoissa on jostain syystä todella vaikeaa lähteä) Kiiski Open Mic -runoiltaan. Kävin lavalla lukemassa lyhyen setin. Tapahtuman loputtua jäimme Jussin kanssa istumaan vielä toiselle lasilliselle opiskelukavereideni kanssa. Nappasin tämän kuvan Elielinaukiolta. Yöllisessä tyhjyydessä on omanlaisensa tunnelma. Toisaalta tyhjyys ei lauantaisin kestä kuin hetken, kunnes seuraava känninen porukka hoippuu ohi.

Kuun lopuksi toisenlaisiin nesteisiin.;) Koulu lahjoitti meille ikiomat termosmukit.:D Tämä helpottaa asioita monissa tilanteissa, vaikka koulussa meillä aineopiskelijoilla onkin oma kahvikerho. Hankimme tummapaahtoiset kaffet ja valmistamme ne itse pressopannulla, jotta ei tarvitsisi turvautua pahaan automaattisumppiin.

Marraskuun alkuun on kuvasta enää muutama tunti.:) Tiedossa lukuhaasteen fiktiolukemista 30 sivua päivässä, sekä NaNoWriMon myötä kirjoittamista. Nämä istuvat täydellisesti yhteen sen kanssa, miten minun pitää opinnoissa ahkeroida. Siksi olenkin ilmoittanut osallistuvani ko. haasteisiin.;)

Lokakuussa olen kuunnellut repeatilla paitsi renessanssimusiikkia myös Thomas Ferseniä.:) Näissä fiiliksissä taustalla soi Thomas Fersenin Monsieur.

Helsingin Kirjamessut 2015

Postaan kirjamessuista vasta nyt, koska rupeamasta toipuminen on kestänyt.;) Löysin mielenkiintoisia esiintymisiä ja paneelikeskusteluita kolmelta päivältä. Jokaisesta tein muistiinpanoja, joista olisi tarkoitus työstää oppimispäiväkirja.

Niinä jokaisena päivänä olin myös myymässä laadukasta nykyrunoutta Poesian ständillä (kuvassa Sirpa Kyyrönen). Vuorot kestivät vain pari tuntia kerrallaan. Ehkä hyvä niin, sillä sairastuin flunssaan juuri messujen alkaessa. Tauti osoittautui onneksi lieväksi.

Pidin kameraa mukana vain sunnuntaina, jolloin kuljin messuilla Jussin kanssa. Minulla ei ole älypuhelinta, enkä viitsi yleensä kuvata vanhan kännykän huonolaatuisella kameralla.

Päivän aloitti omalta osaltani paneelikeskustelu vähemmistöistä suomalaisessa kirjallisuudessa. Panelisteina Maija Haavisto, Anja Snellman ja Mari Pyy. On hyvä kysymys, miksi vähemmistöön kuuluvan hahmon tarinaan kuuluminen pitää perustella erikseen? Miksei hahmo voi vain olla oma itsensä, kuten kuka tahansa? Todellisista historiallisista henkilöistä on ehkä siltä osin "helpompaa" kirjoittaa, koska he ovat mitä ovat, eli perusteluna (jos joku sitä kysyy) voi käyttää realismia.;)

Alkuiltapäivästä Suomen Kirjailijaliiton lavalla keskusteltiin aiheesta "Miten opiskella kirjoittamista?". Panelisteina Jyrki Kiiskinen, Niina Repo ja Miia Toivio. Aiemmin tänä vuonna Anneli Kanto kirjoitti blogissaan otsikolla "Voiko kirjoittamista opettaa?". Eipä lisättävää.:) Itse huomaan omista teksteistäni, miten paljon olen hyötynyt kirjoittajakoulutuksesta.

Lavan vieressä oli valokuvanäyttely "Anna Ahmatova Fontankan talossa".

Messujen kirjasaalis. Päällimmäisenä Mikael Bryggerin Tuuliatlas, toisena Hannu Helinin Kaikki kaikessa. Kolmas ylhäältä on vanhempaa tuotantoa, mutta uusi suomennos: Gunnar Björlingin Auringonvihreä. Kaikki kolme myynnissä Poesian nettikaupassa.

Neljäntenä ja viidentenä tulee kaksi näköispainosta, Neuvoja kauniiksi pääsemiseen ja Lemmen tulkki eli kirjekaavoja rakastaville tytöille ja pojille. Toivon kummastakin hyötyä taustamateriaalina. Sahramia, munia ja mantelimaitoa - keskiaikaharrastajan keittokirja hankittiin myös aidosti käytettäväksi.:) Keskiajan kokit sovelsivat reseptejä mm. ruoka-aineiden saatavuuden mukaan. Sikäli on täysin ajanmukaista tiputtaa pois inkivääri ja kananmuna, jotka vaikuttavat haitallisesti ruumiinnesteideni tasapainoon.;)

Rajapinnoilla puolestaan on ilmeisestikin väitöskirjaan pohjautuva tietoteos sallitun ja kielletyn rajoista 1600-luvun noituusoikeudenkäynneissä. Itseäni kiinnostaa nimenomaan kysymys siitä, mitä sai tehdä, ja mistä seurasi tuomio? Lukutaidottoman kansan pään sisään on vaikea yrittää sovittautua. Toivon, että tämä teos toisi osaltaan valaistusta asiaan.

Antikvaarisilta messuilta löysin Francois Villonin teokset-runokokoelman ranskaksi. Samoin kirjan The Oxford Book of Narrative Verse, johon on koottu näytteitä eeppisestä runoudesta.

SKS:n julkaisema Puistohomot kertoo Helsingin 1960-luvun homokulttuurista. Maanväki puolestaan erilaisista haltioista ja maahisista ympäri maailmaa. Alimpana on kokoelma eri tekijöiden sarjakuviksi sovittamia Eino Leinon Helkavirsiä.

Perinteisesti emme Jussin kanssa osta toisillemme lahjoja, vaan kirjahankinnat ovat yhteisiä.:) Kirjamessujen anti menee tulevan joulun piikkiin.

Koko viikon taustalla on soinut Le Poème Harmoniquen lumoava versio laulusta Ô combien est heureuse.