Kaupunki vai maaseutu?

Mökkireissupostaus sai ajattelemaan, että pitäisi pohdiskella täälläkin tarkemmin suhdettani kaupunkiin ja maaseutuun.

Oletettavasti blogini vaikuttaa varsin urbaanilta, mikä pitää paikkansa. En ole koskaan asunut Turkua pienemmässä kaupungissa. Joitain sukulaisiani asuu maalla, ja suvussani on tai on ollut maanviljelijöitä, mutta en varsinaisesti koe, että juureni olisivat syvällä suomalaisessa mullassa. Tai miten asian haluaisikin ilmaista, koska suomalaisuus mielikuvana liittyy tähän myös.

Jos puhutaan suomalaisuudesta kaipuuna tiettyyn miljööseen, yleensä siihen kuuluu metsä, pelto ja järvi. Kaiketi minultakin se kaipuu löytyy, olenhan kasvanut helsinkiläisessä lähiössä metsän ja pellon tuntumassa - vain järvi puuttui, mutta keskustassa oli meren ranta. Tämän kuvan itse asiassa nappasin Espoossa.

Vaikka kuinka kuvittelisin menestyväni eräihmisenä, se ei silti pidä paikkaansa. En ole koskaan harrastanut retkeilyä, enkä edes oikeastaan yöpynyt luonnossa. Kroppani hylkii maaseutua astman ja monenlaisten allergioiden muodossa. Hyttysallergia on niistä rajoittavin, koska elämäni kävisi todella sietämättömäksi hyttysten keskellä. Tähän väliin täytyy huomauttaa, että ihmelääkkeitä ei ole olemassa. Jos antihistamiini tehoaisi täydellisesti kaikkiin allergioihin kaikissa tilanteissa, ei yksikään allergikko tarvitsisi mitään muuta.

Puhuttaessa kyykäärmeistä, sellaista otusta en ole koskaan edes nähnyt luonnossa, saatika joutunut purruksi. Pelkään käärmeitä fobiaksi asti. Purema voisi tietysti olla kohtalokas, koska olen taipuvainen allergioihin, mm. ampiaisia kartan allergian vuoksi (ovat pistäneet muutaman kerran, joten asia todettu). Kuitenkaan en pysty koskettamaan edes harmitonta, pientä viljakäärmettä, ja valokuvatkin tekevät pahaa.
Astman vuoksi puolestaan en pysty esim. heinätöihin. Ja miten ylipäänsä voisin kuvitella eläväni monien ihannoimassa omavaraistaloudessa, kun olen paitsi täysin riippuvainen lääkkeistä, myös kykenemätön hoitamaan viljelyksiä ja eläimiä? Multakin pölyää, siitepölyistä puhumattakaan, ja kaiken huipuksi ihoni on niin vaaleaa tyyppiä, ettei se kestä aurinkoa.

Kaupunki on myös pölyinen ympäristö, jossa saasteet huonontavat ilmanlaatua. Maaseudulla on täysin riippuvainen omasta autosta, kaupungissa pääsee liikkumaan helpommin, eikä tarvitse lähteä kauas ostoksille. Tapahtumiakin riittää. Silti sen mitä olen asunut kaukana luonnosta, kaipasin aina jonnekin metsään. Näkemään jotain muutakin kuin sen kivan, turvallisen puiston, jossa ei ole ainakaan käärmeitä.

Käsittääkseni maalta muuttaneet pelkäävät mm. metrotunneleita. Itsekin toki tiedostan ihmisten aiheuttaman uhan, mutta syntyperäisenä kaupunkilaisena liikun Pariisissakin kuin kala vedessä, kunhan olen ensin päässyt sinuiksi metrokartan kanssa. Pariisi on kiva kaupunki, ja vielä kivempaa sieltä on päästä pois. Kusenhajuinen ja ruuhkainen todellisuus tuntuu kyllä kotoisalta, mutta maalla on niin hyvä hengittää, eikä ihmisten läheisyys ahdista. Paitsi utelias tuijotus ja jatkuva tuttuihin naamoihin törmääminen.

Lähiö on mukava kompromissi asuinpaikkana. Siellä on luontoa, mutta pääsee myös pois kätevästi, palvelut löytyy, ja vaikka samoihin naamoihin törmää jatkuvasti, läsnä on tietty urbaanin miljöön henki. Kaiken tämän keskellä tuppaan aina valittamaan suuntaan tai toiseen: miksi on niin pitkä matka kaupungille, miksei täällä voi olla kunnollista metsää?

Rauhallista joulua metsämökillä

Päätimme tänä jouluna lähteä rentoutumaan Leppäniemen hirsihuviloiden pieneen mökkiin.:) Tekee aina välillä hyvää päästä eroon kaikesta, myös internetistä, koska mökissä ei ollut yhteyksiä lainkaan. Telkkarista katsoimme uutiset ja sään, sekä true crime -murhaohjelmia. Jollain tapaa ne täyttivät tarpeen nimeltä "pimeydessä kerrotut kummitusjutut".

Pimeää metsän reunassa maaseudulla todella olikin. Tämä kuva on jouluaaton täysikuusta, jonka bongasimme sauvakävelylenkin jälkeen. Kello on jotain vaille neljän maissa iltapäivällä.

Alueella oli useampi pieni mökki, mutta hyvin hiljaista. Lähin naapurimme esittäytyi eräänä yönä juoksentelemalla edestakaisin kuistin pöydällä. Vasta kotiin päästyä saimme tehtyä tarkemman lajintunnistuksen: metsähiiri. Ajan myötä totuimme pimeyteen ja siihen, ettei sydän murhaohjelmista huolimatta hyppää kurkkuun, kun kuistilta kuuluu kipitystä ja nurkissa rapisee.

Kuistilla seisoi myös mökkitilan isännän tuoma joulukuusi. Koristelimme sen omilla palloillamme, joita tuli hankittua varmaan kymmenen vuotta sitten Ikeasta silloista koristevärkkäystäni varten. Nyt tuntuu perinpohjaisen hyvältä, sillä tämä oli meidän ensimmäinen oikea joulukuusemme ikinä.:) Kerran ennen meillä on ollut parvekkeella miniatyyri, jonka sahasin itse pöpeliköstä luvan kanssa ja vuolin varren sopivaksi viinipulloon.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa romaanikäsistä mökillä, mutta painiskelin enemmän oman ylivirittyneisyyteni ja äänen löytämisen kanssa. Kirjoittajan oma ääni on Peter Elbow'n kirjassaan Writing with Power esittelemä ajatus. Olen toden totta huomannut, että jos yritän työstää tekstistä mahdollisimman hyvää, siitä katoaa "se jokin". Sain tästä palautetta viime kesänä. Mutta lopulta taiteessa ei ole yksiä totuuksia, ja tämäkin menee henkimaailman hommiksi.

Mikä se jokin sitten on, ja miten sen tavoittaa? Pakko kokeilla ja yrittää kuunnella, mitä intuitio viestittää. Tai päästä tavoitteeseen sattumalta, kun tottelee luontaisia impulsseja, antaa tilaa ajatuksille ja elämälle. Mökillä ratkaiseva käänne oli, kun ryhdyin kirjoittamaan käsin vanhanaikaista kirjettä ystävälleni, jolle viimeksi taisin kirjoittaa vastaavan kirjeen runsaat 20 vuotta sitten, ennen nettiaikaa. Jostain syystä kirjeen kirjoittaminen houkutteli esille innostuksen ja näkemyksen jatkaa tarinaa.:) Juuri nyt se on päässyt jälleen hukkumaan, kun kotona odotti miljoona tekemätöntä työtä, kuten tavallista. Omien prosessien työstäminen jatkuu.

Petteri ja Pietro pitivät seuraa pöydän päässä.:) Mökillä taisivat toimittaa kotitontun virkaa.

Tontut ja keskiaikainen harmaakivikirkko kulkevat Hauholla sopuisasti käsi kädessä. Ainakin tämän stadilaisen ateistin kansanperinteestä innostuneessa mielikuvituksessa.;)

Hauholta löytyy myös idyllinen vanha raitti. Ostimme todellakin museokortit, kuten suunnittelimme aiemmin. Ajatuksena oli mahdollisesti vierailla Hämeenlinnassa reissun aikana kulttuurikohteissa, mutta emme päässeet sinne asti. Paluupäivänä meillä oli S-marketista hankittuja lähiseudun tuottajien hilloja, perunoita ja sipulia, eikä tuntunut hyvältä ajatukselta jättää niitä auton takakonttiin pakkasella.

Parhaiten mieleen jäi kuitenkin metsä, jota ennätimme hieman kartoittaa valoisaan aikaan. Sauvakävelysauvat ovat parhaimmillaan pienillä poluilla tai silloin, kun polkua ei ole lainkaan. Mökkitilalla oli oma luonnonsuojelualue, mutta tämä kuva on ihan tavallisesta metsästä frisbeegolf-radan tuntumasta.

Läpitunkemattoman pimeyden lisäksi ilmanlaatu oli jotain ihan toista kuin kaupungissa. On ikuinen ristiriita, että metsässä on ihanaa (ainakin silloin, kun siellä ei ole hyttysiä tai kyykäärmeitä), mutta matka runotapahtumiin tms. kovin pitkä. Kotona pitää tyytyä vaatimattomampaan metsämaisemaan.

Kananmunattomat muffinssit

Vietimme koulussa pikkujouluja tekstiseminaarin yhteydessä. Mikä sen mukavampaa kuin nautiskella herkkuja sekä viiniä ja skumppaa samalla, kun puhutaan asiaa?:)

Olen viime vuosina erikoistunut kananmunattomaan leivontaan allergioistani johtuen. Muffinssi on helpompi kuin aiemmin suosimani kuivakakut, koska se pysyy paremmin kasassa. Näissä kuvissa näkyy kehitys yksinkertaisen paperivuoan vaihtumisesta paperivuokaan + muffinssipeltiin. Peltejä hankin Ikeasta kaksi kappaletta, minkä ansiosta pystyn tekemään sarjatyönä isomman erän.

Perheen insinööri repii hiuksiaan, kun minulle reseptiasiat ovat aina joustavia, jatkuvasti muuttuvia, ja mitat "ton verran".:p Pahoittelen, jos eksaktimmin leivontaan suhtautuvat lukijat joutuvat nyt saman tuskan eteen. Yritän antaa mittoja, joita ei pidä ottaa täsmällisinä, ellei niin halua - ei meidän esivanhemmillakaan ollut tarkkoja desimittoja tai keittiövaakaa.

EDIT: Koska juuri äskettäin valmistin yhdet kaura & mustikka -muffinssit, joihin unohdin laittaa kermaviilin, ja valmiit leivokset onnistuivat silti, maitotuotteen tai vastaavan käyttö ei ole välttämätöntä.:) Lisäsin auringonkukkaöljyä reseptiin vajaan puoli desiä enemmän, ja laitoin puolet kaurahiutaleita, puolet vehnäjauhoja.

*****

Olen muokannut reseptin Kodin Kuvalehden banaani-kanelimuffinien reseptistä.

Muffinsseja tulee noin 16 kpl Ikean vuokakoossa. Reseptiä voi muunnella vegaaniseksi, gluteenittomaksi, sekä erilaiset allergiat huomioiden.

150 g sulatettua voita TAI 1,5 dl auringonkukkaöljyä
2 dl kermaviiliä TAI vastaava määrä vegaanista kaurajugurttia tms. (ei välttämätöntä olla mitään)
2 dl sokeria TAI noin 1dl siirappia ja 1 dl hunajaa TAI enempi siirappia
1-2 banaania (ja 1 omena) TAI 1 pussi pakastemustikoita TAI 1 omena ja 1 porkkana raastettuna
4 dl vehnäjauhoja TAI 2-3 dl vehnäjauhoja ja 1-2 dl kaurahiutaleita TAI 4 dl perunajauhoja TAI 3 dl perunajauhoja ja 1 dl riisijauhoja
2 tl leivinjauhetta
(2-5 tl vaniliinisokeria, jos käytät normaalia sokeria / maun mukaan)
(1-2 tl kanelia, sopii omenoiden, porkkanan ja banaanin kanssa)

*****

Kuorrute:

Yläkuvan muffinsseissa käytin tummaa kahvia ja tomusokeria, josta tulee lievästi kahvin makuinen kuorrute. Sopii yhteen hunajan & siirapin kanssa.

Alemmassa kuvassa on myös muffinsseja, joissa on vain tomusokeria. Yksinkertaista ja talvisen näköistä.:)

Alimmassa kuvassa olen sekoittanut 2dl kuohukermasta tehtyä kermavaahtoa ja 2dl maustamatonta rahkaa (mikään ei estä käyttämästä maustettua) + sokeria ja vaniliinisokeria. Tämän olen pursottanut muffinssien päälle ja lisännyt banaania sekä puolitettuja viinirypäleitä.

Ohje:

Pieni omenat silpuksi tai raasta. Raasta porkkana, sulata mustikat. Heitä märät aineet sekaisin kulhoon. Toiseen kulhoon sekoita kuivat aineet (= jauhot ja leivinjauhe). Sekoita sen jälkeen koko hoito.

Kaada muffinssivuokiin, jotka olet sijoittanut pellin koloihin. Tai jos et omista peltiä, laita kaksi paperivuokaa päällekkäin. Yksinkertaiset vuoat leviävät uunissa.

Paista 200 asteessa keskitasolla n. 25 minuuttia, tai uunin tehojen mukaan. Meidän uunissa 175 astetta ja n. 23 minuuttia.

Anna jäähtyä ennen kuorruttamista. Eikä kuorrutetta ole pakko laittaa. Itse säilytän muffinssit jääkaapissa alumiinifolioon käärittynä (ts. pohjustan pahvisen viilipurkkilootan ja peitän sen), jotta ne pysyisivät mehukkaina. Kermapäällysteiset tosin säilytin kakkukuvun suojissa.

Huom 1: En ole käyttänyt vaniliinisokeria hunajan ja siirapin kaverina, koska niistä tulee itsessään melko voimakas sivumaku, enkä usko, että vaniliinisokeri toimisi. Samoin kaneli tuntuu ajatuksena, ettei ehkä toimi mustikoiden kanssa. Mutta nämä ovat vapaasti kokeiltavissa.:) Käytä mitä mausteita haluat, tai ole käyttämättä mitään.

Huom 2: Sama taikina toimii myös piirakkavuokaan kaadettuna.:D Eli voit yksinkertaisemmin väsätä tällä reseptillä piirakan, jos et omista muffinssitarpeita tai halua / jaksa nähdä vaivaa.

Kirjoja, joulukuusia ja erityisherkkyys

Kävin Jussin ja ystäväni Rikun kanssa viime perjantaina Poesian pop up -runokaupassa Lasipalatsissa. Valitettavasti kauppa sulkeutui jo 13.12. Perjantain erityisohjelmana oli Antti Salmisen esiintyminen. En osaa sanoa, mitä ajattelen hänen teeseistään, mutta taiteen eläminen iskee.:) Tosin jo 1600-luvun runoilijat elivät omaa taidettaan, ja kirjoittivat kirjeensäkin runomitassa.

En tosin ole tältä taiteeni elämiseltä ehtinyt kirjoittaa blogiakaan ennen kuin nyt. Koulu loppui ja aloitin joululoman, joka tosin tarkoittaa edelleen taiteen elämistä. Silmäilin läpi Milan Kunderan Romaanin taiteen, jonka ensimmäisestä luvusta pidin tiistaina romaanikurssilla lyhyen esitelmän. Toki sen luvun luin hyvin tarkasti. Koulutyöt tuppaavat aiheuttamaan stressiä, koska keskityn kaikkeen. Tällä hetkellä voisin mieluummin teoretisoida siitä, miten asiat tarvitsevat vastapainonsa. Haluaisin mieluummin leipoa kuin perehtyä pariin esseeseen.

Asuuni kuului edelleen Varustelekan villapaita, johon olen todella ihastunut. Sen alle puin äitini vanhan kaulurin, ja päälle samoin äitini vanhan huivin. Aitoa -70-lukua.:) Hame on takavuosien hankintoja Ellokselta, vyö paitamekostani, kengät Eccon. Liian usein taittuneet, vääntyneet ja väsyneet ongelmanilkkani vaativat hyvät kengät, ja haluan muutenkin panostaa sellaisiin, joilla oikeasti pystyy kävelemään.

Käytin samaa asua lauantaina, jolloin osallistuin Jussin ja ystäväni Lauran kanssa WSOY:n järjestämään erityisherkkyys-iltapäivään. Anja Snellman puhui siellä kirjastaan Antautuminen. Luin sen heti viikonlopun aikana ja tykkäsin, vaikka Snellmanin kokemukset eivät täysin resonoi minun kokemuksiini. En ole koskaan ollut aivan niin arka, itkuherkkä tai eristäytyvä. Mutta jokainen erityisherkkäkin on yksilö.

Vilkuilin tänään päivällä Julia Cameronin kirjaa Tyhjän paperin nautinto ja mietiskelin sitä, miten en tällä kertaa voi innostua vapauttavaksi tarkoitetuista neuvoista. Ensinnäkin olen totaalisen ihastunut Peter Elbow'n myötätuntoisen viisaaseen teokseen Writing with Power. Ajatukset ovat paljolti samoja, koska Peter Elbow opetti Natalie Goldbergia, joka opetti Julia Cameronia. Pidän silti Elbow'n kokonaisvaltaisesta otteesta kirjoittamiseen, sekä hänen kirjoitustyylistään. Toisekseen taidan olla edistynyt niin pitkälle, että pystyn ymmärtämään omaa kirjoitusprosessiani. Jokainen on siinäkin suhteessa yksilö.

Olennainen oivallukseni on, että tarvitsen aikaa rauhoittua. En pysty työstämään tekstiä - toki vähän lajista ja tarkoituksesta riippuen - missä tahansa, milloin tahansa. Se ei onnistu siksikään, että tarvitsen ympärilleni rauhallista tilaa. Mutta myös ihan konkreettista rauhoittumista, kierroksilta palautumista. Kierroksilla käyminen auttaa minua hyörimään ja pyörimään, hoitamaan asioita, olemaan jotain aivan muuta kuin "stereotyyppinen" erityisherkkä. Mitä enemmän käyn kierroksilla, sitä vaikeampaa minun on keskittyä luoviin prosesseihin.

Erityisherkkyystapahtumasta lähtiessä kuljimme Kansallismuseon ohi ja poikkesimme joulukuusimetsään.:) Se on ilmainen ja auki tammikuun alkuun saakka. Suosittelen! Eri tahot olivat koristelleet jokaisen kuusen: aika monta koululuokkaa näytti osallistuneen, mutta myös työväenopiston ryhmä, sekä puuseppä. Koristeista sai valtavasti ideoita siihen, miten paljon voi tehdä itse. Toki minulla on jo ennestään projekteja varastossa loppuelämäksi...

Jopa viilipurkeista saa tällä tavoin laitettuna varsin näyttäviä koristeita.:) Parissa kuusessa oli käytetty CD-levyjä, yhteen tehty rusetteja mustista jätesäkeistä. Tämän naapurissa on itse asiassa palloja, jotka on taiteltu ja ommeltu kahvipaketeista. Toisaalla oli perinteisiä lankatupsuja. Erikoisin, ja sekin varsin näyttävä, koristeketju oli punottu/virkattu muovipussin suikaleista. Näin myös vanhan ajan paperipyörylöistä koostettua ketjua, jollaista olen tehnyt lapsena. "Taikataikinasta" (ja toinen ohje) ei tainnut olla yhdessäkään väsätty koristeita, mutta se tuskin kestäisi ulkoilmassa.

Tyllikankaasta leikattu hörsellys näytti mukavan aavemaiselta pimenevässä iltapäivässä.:) Pidän siitä, että talvi on leuto, kuten tänä vuonna tähän asti. Aikaisin laskeutuvaan pimeyteen ei silti totu koskaan. Onneksi valo voittaa taas pian. Ja Poesian pop up -kaupasta ostamani Rimbaudin runojen kokoelma istuu pimeyden keskelle mitä parhaimmin.

Töölönlahden toisella puolen valot loistivat tyyneen pintaan. Näimme myös kokonaisen joutsenperheen, vanhemmat ja neljä viime kesän poikasta. Piisami vilisti rannassa, ja sorsaparvi kärkkyi ruokaa. Toinen aikuisista joutsenista alkoi vaikuttaa agressiiviselta, joten lähdimme kävelemään eteenpäin.

Ensi vuodelle harkitsemme hankkia museokortit, koska niin moni on sitä suositellut. Minulla on astmaatikon vuosimaksullinen uimakortti, jota olen kyllä käyttänyt, mutta jalkakramppien ja vaihtelevan terveystilanteen vuoksi uiminen on jäänyt ikävän vähiin. Museoissa rampatessa tulisi ainakin käveltyä. Kotimaastot ovat kivoja, mutta käyvät tylsäksi pidemmän päälle, ja keväällä on siitepölyjen vuoksi hankalaa. Kuka sanoi, ettei kulttuuri- ja liikuntaharrastuksia voi yhdistää?;)

Uiminen ja luonnossa kävely ovat pari sellaista juttua, jotka rauhoittavat mieltäni. Toisaalta saan energiaa uusista elämyksistä ja mukavien ihmisten tapaamisesta. Vaikkapa leipominen toimii vastapainona älyllisille asioille. Näitäkin täytyy miettiä, jotta jaksan sitä taiteelleni elämistä.:p Juuri nyt ajatus kirjoittamisesta saa elimistöni reagoimaan aivan liian rajusti, joten todellakin tarvitsen sitä rauhoittumista.

Taustalla soi Spotifyssa Thomas Fersenin albumi C'est du Limoges, ja siitä erityisesti Pégase: