sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Väsymys ja epätäydellisyyden pelko


Palasin eilen Oriveden opiston romaanipajasta. Kuva on kuitenkin Vantaan Kartanonkoskelta ennen Orivedelle lähtöä, kun jouduimme juhannuksen pyhien vuoksi etsimään sunnuntaina auki olevan kirjaston lainojen palauttamista varten. Onneksi Pointissa on omatoimikäyttö.:)

Koko viikon kurssipäivät täyttyivät aamusta iltaan, kuten tavallista. Itseäni harmitti suunnattomasti, etten ennättänyt lukea kaikkia kurssikavereiden tekstejä ja kommentoida niitä niin hyvin kuin olisin osannut, koska täytyi huolehtia yöunista. Siitä huolimatta nukuin jatkuvasti liian vähän.

Tämä oli neljäs kesäkurssi, jolle osallistuin. Aiemmin olemme Jussin kanssa käyneet peruskurssin, proosapajan ja toisen romaanipajan. Mikään viikon intensiivisyydessä ei yllättänyt, ja viihdyin hyvin väsymyksestä huolimatta.

Silti tulin havainnoineeksi oman väsymykseni vaikutuksia: palautteen saaminen sai kyseenalaistamaan, miksi teen tätä? Miksi kirjoitan? Missään ei ole järkeä, eikä tähän ole olemassa hyviä tai oikeita vastauksia.

Joudun pohtimaan romaanini perustavanlaatuisia rakenneseikkoja ja kohtauksia uusiksi, mikä tuntuu raskaalta, mutta toisaalta ei yllätä. Tiesin sen jo ennakkoon, ja olin lähtenyt testailemaan eräitä asioita ennen kurssia. Siksi lähetin oman kymmensivuiseni raakiletekstiä, jonka sisällöllisestä toimivuudesta halusin kommentteja. Ulkopuolinen näkee aina eri asiat kuin kirjoittaja.

Ymmärrän, että toiset eivät halua näyttää ensimmäistä versiota, sitä raakiletta, kenellekään. He eivät keskustele tekstistä ennen kuin kokonaisuus on hahmottunut. Toiset kuten minä taas hölöttävät ummet lammet kenen tahansa kiinnostuneen kanssa.

Miisa Jääskeläisen Sana kerrallaan -kirjassa nimeämistä kirjoittajatyypeistä löydän itseäni eniten luonnostelijasta. On olemassa raamit, joihin tarina asettuu, eikä minun tarinankertojana ole vaikeaa keksiä käänteitä, paremminkin hankaluus on rajoittaa niiden paisumista mahdottomiin ulottuvuuksiin. Tämän puitteissa minulla on tekstiä, jota editoin sekä läppäriltä että printteinä, monessa vaiheessa. Olen täyttänyt prosessin aikana muutaman muistikirjan, ja luonnostelen vaikka kännykän tehtävälistaan. Uskon, että järjestelmällisemmin asiaan suhtautuvan on vaikea ymmärtää, miten kaaoksen keskeltä löytyy punainen lanka. Varsinkin, kun - kuten taas tuli todistettua - puheeni usein muistuttavat epäjohdonmukaista tajunnanvirtaa.

Ihmissuhteet ovat myös hyvin epätäydellisiä. Ensimmäistä kertaa kurssilla ei syntynyt suurta yhteisöä, vaan paremminkin monia pieniä. Tein havaintoja myös siitä, miten kirjoittamisharrastuksen eri vaiheissa erilaiset opettajat pystyvät tukemaan paremmin. Jokaisella opettajalla on omanlaisensa jutut, mistä he puhuvat, ja siksi on parasta hankkia kokemusta eri opettajien kursseilla. Kokonaisuudesta pystyy ajan kuluessa muodostamaan itselleen sopivan synteesin, ja kertaus on aina hyvästä.

Loppujen lopuksi opin itsestäni seikan, että vuoden aikana kypsynyt käsitykseni omasta tekemisestäni ohjaa selville vesille. Pystyn lähes aina saamaan paljon irti kursseista opettajan metodeista riippumatta, koska tiedän asiat, joita haluan kehittää osaamisessani. Tiedän, että ihmiset ovat erilaisia, ja kaikilta saa erilaisia kommentteja. Tälläkin kertaa mukaan tarttui ajateltavaa.:)

Yhtä lailla kuin meidän asuntomme kaoottisuus ei taida koskaan tulla valmiiksi (ennen kuin on aika muuttaa pois), taitaa elämä, oppiminen ja kehittyminenkin pysyä ikuisesti kaoottisena. En pidä siitä, koska haluaisin valmista. Väsyneenä kaikki alkaa ahdistaa, ja muutaman hyvin nukutun yön jälkeen asiat viimein saavuttavat jonkinlaisen muodon.

Ps. Kurssilla tuli puhetta perfektionismin selättämisestä, koska on yksi yleisistä kirjoittamisen esteistä. Tosin hallittuna myös kirjoittamisen apuneuvo. Kanssaperfektionisteille voin suositella Camp NaNoWriMoa, joka alkaa heinäkuun ensimmäisenä.:) Kun tarkoitus on kirjoittaa kuukaudessa romaani tai ylipäänsä sen verran kuin sattuu ehtimään, teksti saa olla antaumuksellisen huonoa. Ainakin itselleni ajatus oli aikoinaan todella vapauttava, ja siitä romaaniprojektini lähti liikkeille. Varsinainen NaNoWriMo koittaa taas marraskuussa ja seuraava "leiri" varmaankin huhtikuussa.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Genrestä


Genre on tekstille suuri, perustavanlaatuinen kysymys. Itseltäni on pyydetty genren selkeyttämistä romaanikäsiksen suhteen. Toisaalta postmoderni aika rakastaa sekoituksia.

Alkujaan yritin kirjoittaa seikkailullista romantiikkaa, mutta tulin siihen lopputulokseen, etten oikeastaan välitä romantiikasta niin paljoa. Käänsin termit toisin päin, ja ryhdyin kirjoittamaan romanttista seikkailua. Se on genre, jonka tunnen hyvin. Tuntemattomampaan romantiikka-genreen olisi pitänyt malttaa perehtyä paremmin, mutta kirjastossa teosten takakansitekstit tuntuivat enemmänkin puuduttavan pitkäveteisiltä.


Kannattaa kirjoittaa siitä, mistä on innostunut, koska tunne välittyy lukijoille.:) Olen pitkään miettinyt sitäkin, pystynkö kirjoittamaan hidastempoista, "vakavaa" draamaa, jos en saa lisätä siihen ainuttakaan taistelukohtausta?

Suomalainen sukusaaga ja toinen tunnepitoinen draama odottavat mielen pohjalla oikeaa aikaa, joka kenties joskus koittaa. Todennäköisesti niistä aiheista on pakko kirjoittaa, koska polttelevat sielua sen verran vaativasti.

Siihen asti kysyn itseltäni, pystynkö toteuttamaan aikomani? Niin realistisen tarinan, että lukija uskoo kaiken todeksi, mutta jossa silti leijailee tarunomainen henki. Hyödynnän genren tuntemustani ryöstöviljelemällä kliseisiä kohtauksia ja tyyppihahmoja, minkä toivon jäävän taka-alalle. Kuin luonnoksena toimivan hiilipiirroksen, jonka päälle kuvataiteilija maalaa öljyväreillä monta kerrosta.

Haluan myös jossain vaiheessa kokeilla siipiäni historiallisen fantasian parissa. En siis tyypillisen keskiaikafantasian, vaan todelliseen historiaan sijoittuvan. Aivopaketista löytyy myös aihio siihen keskiaikafantasiaan liittyen, ja sen aika koittaa ehkä pikemmin.

Ja tietenkin olisi olemassa myös pari eläintarinaa, joita voisin työstää pidemmälle. Ikuisuusaiheita, joihin ehkä joskus vielä palaan. En tahdo rajoittaa itseäni liikaa sen suhteen, voinko kirjoittaa synkkää realismia, eläinseikkailua, vai historiallista sillisalaattia. Silti kirjoittamiseni taitaa itsestään rajoittua tälle akselille, koska minun on vaikeaa nähdä työstäväni scifiä tai chic litiä. Ennemmin uskon tulevaisuudessa kynäileväni pornoa.

Kyse ei ole siitä, ettäkö väheksyisin jotain genreä, vaan lukemisen ja kirjoittamisen eroista prosesseina. Tykkään esim. Robert Heinleinin scifistä, mutta en itse koe riittävää innostusta kirjoittaa tulevaisuudesta. Kenties visioni ahdistavat liikaa? Luen mielellään myös hyvää chic litiä, joskin sitä tuntuu vaikealta löytää. Tykkäsin Sinkkuelämää-sarjasta, mutta Candace Bushnellin alkuperäinen romaani jäi kesken sekavan pitkäveteisyytensä vuoksi. Itse en osaisi noin vain asettautua hyvätuloisen, shoppailua ja miehiä harrastavan naisen asemaan. Kenties se ei vain innosta tarpeeksi, koska tuntuu niin vieraalta.

Olen lukenut sarjamurhaaja Dexterin seikkailuista monta romaania, mutta todennäköisesti en koskaan itse halua ujuttautua sellaisen ihmisen nahkoihin niin paljon kuin päähenkilön kirjoittaminen vaatisi. Luin kaikki kirjan Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjasta, joka yhdistää chick litiä ja vampyyreitä, mutta vampyyreistä olenkin jo sanonut, että todennäköisesti en niistä laadi romaania, koska  yliluonnolliset olennot eivät viehätä kirjoittamisen kannalta yhtä paljon kuin kuolevaiset.

On todellakin eri asia lukea 300 sivua pitkä tarina kuin kirjoittaa sellainen.

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Kirjoittamisen soundtrack


Lochesin linnassa Ranskassa vuonna 2013 kuvaamaani, vangin satoja vuosia sitten kaivertamaa graffitia, seuraa musiikkipostaus.:) Kirjoittaessani musiikki on minulle todella olennainen juttu. Kuuntelen kyllä muutenkin levyjä tai radiota kotona, mm. ruuanlaiton tai lukemisen taustalla.

Kirjoittaessa musiikki on silti erityisen tärkeä väylä päästä käsiksi tiettyihin tunnetiloihin. Olen puhunut tästä asiasta ihmisten kanssa ja toiset puolestaan vaativat hiljaisuutta. Heitä kaikenlainen ylimääräinen ääni häiritsee liikaa, eikä kirjoittaminen silloin onnistu.

Minullekaan mikä tahansa musiikki ei käy, vaan biisivalintojen on oltava juuri oikeat. Onneksi Jussi ei välitä asiasta, hänelle sopii hyvin joustavasti kaikki, eikä taustahäly häiritse.

Juurihoidon jälkeen olen taas hieman tipahtanut pois kauniista maailmastani - hammaslääkärin tuoli ja suu täynnä metallia on liian realistinen kokemus. Tänne kirjoittaminen auttaa osaltaan jäsentämään ajatuksia ja pitämään yllä fiilistä.

Tänään etsin näytiksi kolme kappaletta, joihin aina palaan kirjoittaessani. Ne istuvat niin hyvin romaanikäsikseni maailmaan. Ensimmäinen, Enyan Long Long Journey, voisi olla romaanin tunnari. Queenin Too Much Love Will Kill You puolestaan istuu moniin draamallisiin kohtauksiin, ja Blackmore's Nightin I Think It's Going To Rain Today toimintakohtauksiin.



perjantai 19. kesäkuuta 2015

Runoilua ja julkineulontaa Karhupuistossa


Viikko sitten lauantaina eli 13.6. Helsinki Poetry Connection järjesti open mic -tilaisuuden Karhupuistossa Helsingin Kalliossa. Seuraava tilaisuus on Alppipuistossa 26.6. Samaan aikaan viikko sitten sattui olemaan Knit In Public eli KIP-päivä, jonka tarkoitus on tuoda neulojat kaapeistaan. Tai paremminkin kotisohvalta, kissan ja teemukin viereltä julkisiin tiloihin.

Meillä ei enää ole kissaa, ja teen sijasta juomme yleensä kahvia. Itselläni hermot eivät kestä toistuvaa nyhertämistä silmukoiden parissa.:p Jussi on meistä se neulova osapuoli, jolle lykkään villasukat parsittavaksi.

Karhupuistossa kävin ruoholavalla lukemassa pari runoani, joiden arvelin kohtuullisesti sopivan aurinkoiseen säähän. Eivät ne mitenkään erityisen herttaisia olleet, mutta sentään jotenkin ulkoteemaisia (aivomassani leviää pelakuihin, nahkani ruohikolla piknikalustana, jne.). Ylemmässä kuvassa omia runojaan esittää ystäväni ja opiskelukaverini Riku, minä vain varjostan hetken seesteisyyttä alareunassa.:)


Esiintyjiä tilaisuudessa oli peräti 22, jos muistan luvun oikein. Kuvassa Jarkko Jokinen. Lähdimme open micin jälkeen kaveriporukan kesken toiseen puistoon ja sieltä baariin nimeltä Rytmi, joka on esteetön. Onneksi meillä oli mukana Kallio-opas Erja.;) En ymmärrä, miksi esteettömyyttä vastustetaan. Tai siis, toki ymmärrän historialliset arvot, mutta en siltikään käsitä, että ne ylittäisivät ihmisten oikeuden elää omaa elämäänsä nykyaikana.

Minä sentään viallisten keuhkojeni (= astma) kanssa pääsen nykyään baareihin hyvin vapaasti, vaikka muistan hyvin ajan, jolloin jouduin istumaan yksin tupakoimattomien puolella, kun opiskelukaverit pitivät hauskaa tupakoitsijoiden ehdoilla. Siksi pidän omasta puolestani huolta siitä, ettei kenenkään toisen tarvitsisi kokea samaa syrjäyttämistä. Toivon, että ihmiset kokisivat itse, miltä tuntuu tulla jätetyksi pois vaikkapa silmien värin vuoksi. Tai jonkin muun asian, jolle ei mahda mitään.



Pidän Heather Dalen musiikista, johon ystäväni Minni minut tutustutti.:) Silti tekee aina hieman pahaa kuunnella Changeling Childia, koska vammaisia lapsia saatettiin pitää vaihdokkaina. Tai vaihtoehtoisesti Pirun siittäminä: nainen huorasi paholaisen kanssa ja synnytti epämuodostuneen vauvan. Ajatus maahisten jälkikasvusta tietenkin oikeutti viemään "vaihdokkaan" metsään ja jättämään sen sinne, jotta pariskunta saisi "oman lapsensa" takaisin. Lapsenmurhasta kun olisi muuten tuomittu kuolemanrangaistukseen.

Ymmärrän toki viehätyksen myyttiseen puoleen. Samoin sen, miksi on niin kiehtovaa lukea goottilaisia kauhutarinoita "hirviöistä", jotka perheenjäsen on lukinnut vanhan linnan tornikamariin. Tai muuta vastaavaa. Paljon ankeampaa toki olisi ajatella mielenterveysongelmaista tai vammaista henkilöä, jota piilotellaan ulkopuolisilta, ettei perheelle koituisi häpeää.

Samoin historian hirviömäiset kyttyräselät kärsivät todellisuudessa skolioosista. Notre Damen kellonsoittaja on toki hyvä tarina, eipä siinä mitään. Ja hirmuhallitsijoille on aina tarvetta fiktiossa. Samaan aikaan nykykirjoittaja voi silti muistaa "tieteenalan" nimeltä fysionomia. Se vaikutti rodunjalostusopin taustalla. Olisi hyvä, jos jokainen osaisi etsiä ja tunnistaa sisältään pikku-Hitlerin, mutta valitettavasti natsien superhyperpahuuden ulkoistaminen kuuhun ja ties minne tekee vaikeammaksi nähdä, miten vastaava ajatusmaailma vaikuttaa arkipäivässä.

Homoseksuaalisuudesta tuomittiin natsien vallan aikaan keskitysleirille, ja liittoutuneiden voitettua vankilaan. Itse olen syntynyt siitä onnelliseen aikaan ja paikkaan, etten ole koskaan joutunut kokemaan biseksuaalisuuttani ongelmana. Se on vain yksi ominaisuus, joka lopultakaan ei määritä minua yhtä paljon kuin vaikkapa astma - koska sairaus asettaa rajoituksia, seksuaalisuus ei. Ainahan taitaa olla niin, että näemme asiat selkeämmin, kun törmäämme rajoihin.

Kuulemma joillekin maalaisille voi tulla järkytyksenä, että Karhupuiston kahvilan seinällä liehuu sateenkaarilippu. Kallion kirjastossa on sateenkaarihylly, ja Pride-viikon kunniaksi myös Myyrmäen kirjastossa järjestetään näyttely. Itse mieluiten välttelen massatapahtumia, eikä Pride ole tuntunut henkilökohtaisesti kovinkaan tärkeältä. Panostan massatapahtumista enemmän kirjamessuihin. (Ihan oikeasti en jaksaisi kovinkaan montaa ihmismerta vuodessa, syy on tämä toiseuttava "vika" nimeltä erityisherkkyys.) Ei silti ole sattumaa, että laitoin blogin otsikkotekstiin sateenkaaren väristä vivahdetta.:)

Vammaisuus ja homoseksuaalinen käytös (homous on vaikea sana historiallisessa yhteydessä, koska ihmiset ajattelivat seksuaalisuudesta eri tavalla kuin nykyään) yhdistyvät Denis Sanguin de Saint-Pavinin elämässä. Hänen runonsa on kokonaisuudessaan julkaistu vasta vuonna 2010 ilman, että niiden avointa pervoutta olisi pyritty selittämään pois. Ja mitä romaaniprojektiini tulee, näette sitten aikanaan.:) Nyt hyvää juhannusta peikkopoppoon Aurinkosaagan tahtiin:

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Nimien tärkeydestä


Nappasin kuvan taulusta Ashmolean-museossa Oxfordissa. Kyse on Caspar Netscherin teoksesta Interior with a Sleeping Soldier. En muuten koskaan edes ajattelisi käyttäväni salamavaloa, koska kunnioitan vanhoja esineitä ja tauluja.;) Heijastus johtuu museon omasta valaistuksesta. Ja sivumennen sanoen, kuvalla ei ole suoraan tekemistä tämän postauksen kanssa, vaikka se toki puhuttelee minua aivan erityisellä tavalla. Saatte nähdä sitten jonain päivänä hamassa tulevaisuudessa.:)

Vaikka nimeän Netscherin teoksen, tällä hetkellä tahdon unohtaa todellisen maailman nimet. Ei ole taidemaalareita, eivätkä heidän työnsä kuvaa oikeita ihmisiä. Sen sijaan ryöstöviljelen tauluja valmistaakseni itselleni hahmokirjan.:) Se on yksi osa tehtäviä, joita olen itselleni langettanut vuoden mittaan, mutta en aiemmin ole ennättänyt ryhtyä toimeen.

Hahmokirjan on tarkoitus syventää omassa pienessä mielessäni hahmoja, jotka olen kyllä jo aiemmin keksinyt romaanikäsistäni varten, mutta osalta puuttuu taustatietoja. "Turhan" työn tekeminen turhauttaa kyllä, mutta loppujen lopuksi se on hyödyllistä. Opin seikan jo kanditutkielmaa väsätessäni: mitä enemmän materiaalia, sitä parempi lopputulos, koska runsaasta materiaalista on varaa karsia.

Tietenkään aivan täysin turhaa työtä ei kannata tehdä, eli jos jokin ei oikeasti kosketa käsiteltävää asiaa millään tavoin, miksi tuhlata aikaa? Ellei se jokin sitten tavattomasti kiinnosta muusta syystä.

Eilen vietin jälleen yötä myöten monta tuntia sanakirjojen äärellä. Lexilogos on upea saitti.:) Etsin juuri niitä oikeita nimiä, joilla korvata joidenkin hahmojen vanhat, vähemmän sopivat nimet. Koska on pakko olla jotain muutakin kuin "se yksi tyyppi", millä kutsua hahmoja, vaikkei olisi aikaa tai jaksamista syventyä asiaan tarkemmin, olen heittänyt aluksi jotain suunnilleen sopivan kuuloista.

Uurastuksen jälkeen mielikuvitus alkoi toimia. Löydettyäni oikeat nimet parille ongelmalliselle hahmolle, äkkiä näistä tulikin aitoja ihmisiä. Aivan kuin olisi kaivellut maailmankaikkeutta jäljittääkseni mystiset tosinimet, jotka löydettyäni pystyn maagisesti käskemään henkilöitä tekemään, mitä haluan. Reaalifantasiaa.;)

Olen myös löytänyt kuvia hahmoistani. Kuten sanottua, ne eivät enää ole todellisten taiteilijoiden tekemiä maalauksia todellisista ihmisistä, vaan minun hahmojani. Jännää, miten musteinen (tai pikselinen, kun puhutaan tietokoneella kirjoittamisesta) olemus tulee näin olevaksi.:) Joskus olen salaa toivonut, että pystyisin myös googlettamaan tietoa siitä, mitä romaanissani tulee tapahtumaan.

Jos käyttäisin enemmän oikeita henkilöitä, juonen kehittely saattaisi sujua helpommin. Ainakin pystyisin suoraan etsimään tietoa heistä, kuvia ja elämäntarinan. Silti juuri tämä raskas vapaus tuntuu minusta edelleen motivoivalta - voin tehdä hahmoilleni mitä haluan. Kunhan löydän ensin ne mystiset tosinimet, joiden avulla mielikuvitus kipinöi.

Miten tämä toimii teillä muilla? Kiinnostaa kuulla.:) Te, hyvät lukijat, saatte toki jakaa kokemuksianne kaikkiin kirjoittamista käsitteleviin postauksiini. Haluan vain purkaa omaa prosessiani, mutta missään tapauksessa se ei ole ainut mahdollinen tai oikea. Oikea tapa kun on jokaiselle se oma yksilöllinen juttu, joka tuottaa tulosta.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Ohdakkeita kirjoittajan matkalla


Kuvasin jättiläismäiseksi kasvaneen ohdakkeen kukkia viime kesänä. Aivan niin suuria piikkipalloja minulla ei nyt onneksi ole tielläni, mutta juuren kaivaminen vaatii yhtä lailla vaivaa.

Ymmärsin, että minun todennäköisesti täytyy muuttaa eräitä tapahtumia päähenkilöni menneisyydessä, jotta saan luotua hänelle selkeämmän kehityskaaren. Tämän hahmon kohdalla draaman kaari on jäänyt aiemmissa versioissa heikommaksi, koska vasta uusi aloituskohta merkitsi käytännössä sitä, että hän nousi päähenkilöksi.

Uusi aloituskohta puolestaan oli tarpeen, koska siitä tarinan tapahtumat todella alkoivat. Miksi pakottaa lukija kahlaamaan lähes sata sivua henkilöhistoriaa, jos ei ensin näytä, mistä koko tarinassa on kyse? Olen kyllä lukenut joitakin kirjoja, jotka todella käynnistyvät vasta sivun 100 tai 200 paikkeilla - mutta jokaisen kohdalla miettinyt, kannattaako uhrata aikaa juuri tähän tarinaan?

Olen nykyään käynyt julmemmaksi kirjojen suhteen. Minulla on liikaa tekemistä ja lukemista, jotta viitsisin hukata tunteja elämästäni tarinaan, joka ei vedä. Siinä ei kuitenkaan ole kyse vakavan draaman ja seikkailun asettamisesta vastakkain. Esimerkiksi traumafiktion kurssia varten lukemani Vieraan lapsi imaisi todella vahvasti mukaansa alusta asti, ja nautin siitä kaikkien yli viidensadan sivun ajan.

Hahmojeni kehityskaarien ja tiedon hienovaraisen ripottelemisen pointti on juuri se, että saisin lukijan nauttimaan tarinasta. Imeytymään mukaan, haluamaan koko ajan lisää. Luonnosten tasolla ja omassa päässäni asiat näyttävät aina toimivilta, mutta miten mahtaa käydä, kun sanat asettuvat konkreettisesti peräkkäin?

Todennäköisesti minun täytyy tällä erää antaa periksi perfektionismilleni ja lähteä kirjoittamaan koko roskaa uusiksi ennen kuin voin jatkaa. Toisin kuin vielä pari päivää sitten ajattelin.:p Kärsin samalla taustatyön puutteista, eli siitä, etten ole tehnyt tarpeeksi.

Suurin osa kommentoijista on ollut sitä mieltä, että olen tehnyt perusteellista taustatyötä, ja tunnen genren hyvin. He eivät havaitse mitään tiedollisia ongelmia. Minä sen sijaan havaitsen. Tunnen sen konkreettisesti tilanteissa, joissa joudun tarinan rungon edistämisen nimissä naputtelemaan puuta heinää ja vannon korjaavani kohdan sitten, kun saan taustat selvitetyksi.

Menen periaatteella tarina ensin, sitten taustat, koska on mahdotonta lukea aivan kaikkea. Tällä tavoin saan draaman toimimaan sekä tietoa siitä, mitä täytyy tutkia. Miinuspuolena potentiaaliset hermoromahdukset, jos taustatyö ei tuekaan draamaa, vaan pakottaa muuttamaan kuvioita. Kaikeksi onneksi tämän tarinan kohdalla jokainen nautittu alkoholiannos istuu osaksi taustaselvityksiä.:)

Samaan aikaan käyn loppuun historiallisen fiktion verkkokurssia Courserassa. Se on todella hyvä ja antoisa, suosittelen.:) Amerikkalaisilla yliopistoilla vaikuttaisi muutenkin olevan laadukkaita esityksiä, joista todella saa paljon irti. Viime vuonna katselin Paradoxes of War -luennot. Tykkään verkkoluennoista (myös suomalaisten yliopistojen), koska niillä pystyy keskittymään paremmin ja tekemään kattavampia muistiinpanoja, jos tarpeen.

Taustalla soi Spotifyn soittolistaltani Angelo Branduardin musiikkia, josta erityisesti La demoiselle tuntuu säväyttävän tänään.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Renessanssimusiikin kauneus

Olli kirjoittaa Dreamspire-blogiin juttusarjaa siitä, missä asioissa ihmiset näkevät kauneutta. Inspiroituneena siitä, ja koska en keksi uutta valittamisen aihetta kirjoittamisesta (samaa vanhaa vain, ei viitsi enää toistaa), päätin avautua viehtymyksestäni renessanssimusiikkiin.:) Ja samalla yleisemmin aikakauteen. Välillä intoilen löydöistäni Facebookissa ja käsitän, ettei kukaan ymmärrä, miksi jokin on niin mahtavaa.;)


Blois'n kuninkaallisen linnan salissa vierailimme kesällä 2013. Siellä on vieraillut myös yhtye Le Banquet du Roy:



Tässä kappaleessa minä kuulen samaa ornamentiikkaa, joka näkyy myös salin seinillä ja katossa. Esteettinen juttu, joka jostain syystä hivelee tuntohermojani. Tietynlainen pyöreys ja täyteläisyys, joka ei vaikuta yhtä runsaalta tai ylenpalttiselta kuin täysbarokin muotokieli. Renessanssi arvosti enemmän intiimiä tunnelmaa, joka näkyy puutarhoissa. Suljettua, harmonista, pienemmässä mittakaavassa. Sen sijaan 1600-luvun lopun puutarhat tuottavat agorafobisen fiiliksen.


Kuninkaan vuode samasta linnasta. Toki mahtipontinen, mutta silti selkeä. Tykkään enemmän muista kuin kuninkaallisten asumuksista ja huonekaluista, kruunupäiden kun aina piti pr-syistä esittää maailman mahtavinta.

En usko, että tulen koskaan kirjoittamaan kuninkaallisista muuten kuin sivuhenkilöinä. Tietenkään ei voi vannoa, mutta pidän sitä hyvin epätodennäköisenä. Luksuselämä vain on jotenkin todella mielenkiinnotonta. Inhimillinen kärsimys sen sijaan viehättää. Ehkä samasta syystä karsastan ajatusta kirjoittaa vampyyreistä, vaikka pidän vampyyritarinoista. Yli-inhimillisiltä olennoilta puuttuu se elämän herkkä haavoittuvaisuus, joka on läsnä jokaisessa kuolevaisessa.

Renessanssi oli samaan aikaan myös kaikkea muuta kuin kaunista. Eräs kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Kuningatar Margot, joka perustuu Alexandre Dumas'n hugenotti-sarjan alkuun, kuvaa Pärttylinyön verilöylyä. Luin Guise-suvun vaiheista kertovasta kirjasta kuvauksen myös tästä kansanmurhasta. Se ja koko pitkällisen sisällissodan hulluus ei juurikaan olennaisilta osiltaan eroa 1900-luvun kammottavista tapahtumista. Kyky julmuuksiin ja väkijoukkojen massapsykoosit ovat varmastikin osa ihmisyyttä.

Blois'n linnassa kuningas Henri III murhautti herttua Henri de Guisen. Se murha tapahtui aseellisesti, vaikka renessanssi muuten tunnetaan etenkin myrkyistä. Siitä puheen ollen, Borgiat on yksi suosikkisarjoistani telkkarissa, vaikka en jäänyt suremaan sen loppumista. Syynä trauma, joka minulle katsojana aiheutui siitä, mitä tapahtui superihanan pariskunnan toisen puoliskon paljastuttua vakoojaksi. Tietenkin se oli odotettavissa, koska mitä juuri itsekin sanoin inhimillisestä kärsimyksestä ja elämän herkästä haavoittuvaisuudesta?:p Se jakso veti nuo teemat överiksi. Tässä kuitenkin löytämäni videoklippi parhaista, positiivisista kohdista.:)



Renessanssi oli myös aikakausi, joka ei tuntenut käsitettä seksuaalinen identiteetti. Ei ainakaan samalla tavalla kuin nykyään. Olen joskus esittänyt sellaista, karkeaa ja radikaalia yleistystä, että kun koulussa puhuttiin siitä, miten humanistit kyseenalaistivat kirkon arvovallan, kukaan ei kertonut, *miten* he sen tekivät. Esimerkkinä Pietro Aretinon Ragionamenti, englanniksi The School of Whoredom. Tilasin sen hiljattain Amazonilta.

Pointti kun oli, että renessanssihumanistit diggailivat antiikin Kreikkaa ja Roomaa. Jälleen karkeana, radikaalina yleistyksenä esitän, että koska kaikki, mitä kreikkalaiset ja roomalaiset olivat tehneet, oli hyvää ja ylevää, oppineet ylimysmiehet ryhtyivät harrastamaan pornoa ja miesten välistä seksiä. Olkoonkin, että vasta 1620-luvusta alkaen ja pitkälle 1700-luvulle libertiinit vetivät puolestaan nämä seikat täysin överiksi. Mistä syystä rakastan libertiinejä.:) Vapaan seksin, vapaan ajattelun ja runouden puolesta toiminut, yläluokkainen, jonkinlainen hedonistihippien liike veti puoleensa myös naisia. Biseksuaaliset orgiat kuulostavat jotenkin kovasti 1960- tai -70-luvun meiningiltä, mutta esi-isät ja -äidit bailasivat paremmin.

Sivumennen sanottuna myöskään renessanssiajan valtavirtaviihde ei karsastanut erotiikkaa tai rajuja aiheita. Francois Rabelais oli jo omana aikanaan 1500-luvulla tavattoman suosittu kirjailija siitä huolimatta, että joutui katolisen kirkon mustalle listalle. Eräs hänen teoksiaan tuottanut kirjanpainaja poltettiin roviolla. Kuningas kuului Rabelais'n faneihin, joten varmaan siksi kirjailija itse säilyi hengissä.


Kuva on Chinonin Rabelais-museosta, kirjailijan synnyinkodista. Sinne täytyi päästä matkallamme 2013, jolloin lähdimme Toursista Chinoniin varta vasten tämän museon takia. Minäkin olen fani.:) Pantagruelin voi ladata laillisesti ilmaiseksi täältä ja katsoa, miten pitkälle pystyy menemään rivoissa vitseissä (+ ehdottoman eeppinen lopputaistelu). Pantagruelin kolmas kirja oli teoksena ehyempi kokonaisuus, ja ehdottomasti ajankohtainen. Se heitti härskiä parodiaa ennustajista, lääkäreistä, lakimiehistä ja ihmisen halusta tietää tulevaisuus. Muita teoksia en ole vielä käynyt läpi, mutta lukulistalla ovat.

Muistaakseni ennätin jo kertaalleen moittia sitä, miten "klassikko" mainintana pilaa hyvän kirjan.;) Jännää sinänsä, että kuolemanrangaistuksen heiluessa pään yllä menneen ajan kirjailijat tuottivat räävittömämpää tekstiä kuin nykyään. Toki myös eleganttia, romanttista ja väkivaltaista viihdettä, kuten Tirant Valkoinen tai Orlando Furioso (Raivoisa Roland). Ensimmäinen on suomennettu, toinen löytyy englanniksi kirjastosta tai Project Gutenbergistä.

Musiikin puolella sanoituksia tarkastellessa täytyy kiinnittää huomio kaksoismerkityksiin. Kun sävel on hilpeä ja lauletaan kuolemasta, se tarkoittaa orgasmia. John Dowland on ehdottomasti renessanssin ykkössäveltäjiä, todellinen nero, jonka lyriikat voivat olla todella tiiviitä, merkitystihentymiä, kuten hyvässä runoudessa. Come Again on silti biisi, jonka nimi kertoo kaiken oleellisen englantia osaaville (ja jonkinlaisella kaksimielisellä aivoituksella varustetuille). Klippi katkeaa kesken, mutta siinä esiintyy renessanssisäveltäjän eräs moderni fani, Sting. Koko dokumentti hänen Dowland-projektistaan on myös nähtävillä.

Dowlandilta suosikkini on The Frog Galliard, toiselta nimeltään Now O Now I Needs Must Part.



Youtube-klipillä instrumentaaliversiona aikalaissoittimin. Kitara ei täysin korvaa luuttua, jollainen tässä nähdään, soundi on erilainen. Olen pohdiskellut, kuinka monta versiota yhdestä biisistä voi tai kannattaa pitää saatavilla?;) Löysin tästä pelkästään Spotifysta todella monta.

Jostain syystä Frog Galliardin sävel saattaa hermostoni ekstaasiin. En itsekään ymmärrä, mistä siinä on kyse, mutta niin vain se on toiminut yli 20 vuotta. Olin noin seitsemäntoista, kun löysin renessanssimusiikin. Lainasin kirjastosta kaikenlaista, mitä sattui käteen, ja kopioin CD:ltä kasetille.

Nykyään myös omistan joitain vanhan musiikin CD:tä. Blois'n linnan museokaupassa oli pakko investoida boksiin, joka sisältää täydellisen levytyksen Thoinot Arbeaun Orchésographiesta. Kaiken lisäksi lauluissa on käytetty vanhaa ranskaa, jonka tunnistaa kirjoituksesta ja ääntämyksestä.:D En tiedä, josko vanha ranska olisi suomalaisittain helpompaa oppia kuin moderni? Ainakaan siinä ei ollut yhtä paljon aksentteja. Joka tapauksessa Orchésographieta voisi kutsua 1500-luvun lopun Suureksi Toivelaulukirjaksi.

Thoinot Arbeaun Belle qui tiens ma vietä voi tituleerata klassikkobiisiksi, niin monta versiointia siitäkin on olemassa yksistään Youtubessa. Omat suosikkini versioista ovat tuosta CD-boksista löytyvä, vanhalla ranskalla laulettu, sekä Amarcordin, joka puolestaan löytyy levyltä The Book of Madrigals Spotifyssa. Tanssimusiikki oli todellista käyttömusiikkia, koska samaa biisiä esitettiin eri tansseina pelkästään tahtia muuttamalla. Belle qui tiens ma vie on yleisimmin pavane, tahdiltaan hidas ja juhlallinen, jota suosittiin tanssiaisten avauksena.

Itse olen kauan sitten opetellut tanssimaan branlea nuorisotalon kurssilla. Branle de la Haye (myös Orchésographiesta, kuten suuri osa nykyään tunnetusta renessanssin tanssimusiikista) on tällä klipillä esitetty aikalaissoittimin. Sävelet ovat yksinkertaisia ja toistuvat melko monotonisesti. Jussin mielestä renessanssitanssit sopivat hyvin rentouttavaksi taustaksi.:p Branlea voisi varmaan nimittää tanhuksi, sitä nimittäin tanssittiin usein piirissä. Jos sävelet olivat yksinkertaisia, niin myös liikkeet verrattuna täysbarokin balettiesityksiin. Jälleen yksi hyvä syy pitää renessanssiajasta.:) Branlea, pavanea, allemandea, jopa varmaan tietyissä rajoin gaillardea pystyy tanssimaan, vaikkei olisi ketterä akrobaatti.


Ketteristä akrobaateista aasinsilta miekkoihin, joiden kädensuojus on yhtä koukeroinen kuin renessanssin estetiikka ylipäänsä.:) Paitsi että tämä rapiiri ja main gauche eli torjuntatikari ovat 1600-luvun alkupuolelta. Oikeassa elämässä ne näyttävät huomattavasti pelottavammilta kuin kuvassa.O.O Otin kuvan vuonna 2012 Ecouenin renessanssimuseossa.

Ranskassa katsotaan renessanssi "virallisesti" päättyneeksi vuonna 1610, jolloin Ravaillac puukotti kuningas Henri IV:n kuoliaaksi. Koska aikalaiset eivät ajatelleet elävänsä mitään aikakautta tai sellaisen murrosta - vaan tutkijat ovat merkinneet murroskohdat aikajanalle jälkikäteen - tyylisuunta jatkui jollain tapaa käytännössä Louis XIV:sta eli Aurinkokuninkaan hallituskaudelle. Tietenkin puhutaan varhaisbarokista, eivätkä asiat koskaan pysy muuttumattomina. Myös renessanssi oli niin pitkä aikakausi, että sen puitteisiin mahtui monta muutosta muodin, arkkitehtuurin, jne. suhteen.

Hesarissa oli taannoin pikku-uutinen, jonka mukaan ihmisen aikakausi, antroposeeni, maapallon kehityshistoriassa katsotaan alkaneeksi vuonna 1610. Silloin ihmisen vaikutus ekologiaan rupesi näkymään huomattavasti selkeämmin kuin koskaan ennen.

Kolmikymmenvuotinen sota - myös 1600-luvun alkupuolella - merkitsi sodankäynnin taktiikoiden modernisoitumista. Siirryttiin pienistä armeijoista suuriin, ritaritaisteluista massojen sotaan. Luin jostain, että ennen kaikkea tuliaseiden pointti oli käytön helppous. Jousimiehen tarvitsi harjoitella monta vuotta hallitakseen aseensa, mutta pyssyn saattoi antaa periaatteessa kenen tahansa tunarin käteen ja kouluttaa melko vähällä vaivalla kohtuullisen sotilaan.

Jotain ritarinostalgiaa on aivan selvästi ollut ilmassa 1500-luvun lopulla. Ranskassa koettiin kaksintaisteluiden kulta-aika, jolloin nuoria aatelismiehiä heitti veivinsä mitättömien kunnia-asioiden vuoksi vuosittain enemmän kuin nykyään kuolee auto-onnettomuuksissa! Ei mikään ihme, että kaksintaistelut kiellettiin, ja kardinaali Richelieu (1600-luvun alkupuolella) määräsi niistä kuolemanrangaistuksen.

Rapiiri on miekkatyyppi, jota käytettiin sekä sodassa että kaksintaisteluissa, yleensä yhdessä torjuntatikarin kanssa, tai pienen kilven. Wikipedia väitti, että englannin sana "swashbuckler" tulee suhahduksesta, joka liittyy kilven nopeisiin liikkeisiin.

1500-luvun miekkailuoppaiden kuvitus on pragmaattisen brutaalia: kun pistät tänne, näin paljon verta roiskuu. Moderneilla näyttämö- ja elokuva-akrobaateilla tai filmaattisen näyttävillä miekkakliseillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten oikeat taistelut sujuivat. Olkoonkin, että tuossa dokumenttipätkässä on kyse näytellystä ja taiteelliseen vaikutelmaan pyrkivästä taistelusta. Ilman suojavarusteita ei voi matsata tosissaan.;) Sen verran vaarallisesta hommasta on kyse.

Itse olen myöskin silloin 20 vuotta sitten harrastanut miekkailua, tosin modernia kalpaa, täysin suojavarusteiden peitossa. Se on laji, jossa pääsee adrenaliinin ja endorfiinin ansiosta kokemaan huikean flow:n.:) Tosin nämä vanhat rapiirit olivat kauniimpia, etenkin yhdistettynä aikakauden puvustukseen ja miljööseen. Siksi jaan teille lisää tuon dokumentissa esiintyneen porukan otoksia:



Ja vielä yksi oma suosikkini, taistelutreeniä ratsain.

Kaiketi äärimmäisyydet ja ristiriitaisuudet ovat se, mikä minuun vetoaa. Kauneus ja karmeus samassa paketissa, koukeroisia ornamentteja ja verta. Ajattelun vapautuminen ja samaan aikaan kovat tuomiot, joita kulttuuri-ihmiset rohkeasti uhmasivat. Jonkin murroskausi, siirtymä yhdestä aikakaudesta toiseen. Täydellinen muutos ajatustavoissa, kun ajattelee, mitä kaikkea renessanssi toi mukanaan. Francis Bacon kirjoitti 1600-luvun alkupuolella, että pieni määrä filosofiaa tekee ihmisestä helposti ateistin, mutta syvällisempi perehtyminen esim. Epikuroksen ajatuksiin tuottaa vakaamman uskon Jumalaan. Muinaiskreikkalainen filosofi Epikuros taisi kuitenkin olla modernin, maallistuneen humanismin kantaisä.


Vanha painokone Toursin pikkuruisessa kirjanpainomuseossa, jota ylläpitävä, vanha herrasmies oli erittäin vaikuttunut siitä, että sai Suomesta asti - ranskantaitoisia - kävijöitä.:D

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Raakaversion kauhut


Kuvasin Toursin kiltamuseossa vuonna 2013 sokerimassakakun, joka oli jonkun ranskalaisen leipurin uskomattoman hieno mestarinnäyte.

Tällaiseen sitä pyritään.:D Paitsi että oma, historiallinen sokerimassahöttöni on sateenkaarenvärinen - ja 100% paperia sekä mustetta. Jonkinlainen mestarinnäyte siitä pitäisi silti tulla. Todiste siitä, että osaan kirjoittaa.

Pääsin kevään mittaan tekstiseminaarin puitteissa todellisen editoinnin makuun, ja se maistui ihan hyvältä.:) Vaikka jouduin käytännössä kirjoittamaan lukuja uusiksi, jälki tuntui kaiken vaivan arvoiselta.

Pitää luottaa itseensä. Vaikeaa, mutta pakollista.:p Itseluottamus toisaalta kasvaa kokemuksen myötä.

Tuska sen sijaan ei taida juurikaan vähentyä. Muutaman päivän olen pallotellut sen välillä, kirjoitanko alkua uusiksi pidemmälle, vai jatkanko uutta tekstiä? Päätin jatkaa uutta, ja se vaikuttaa toimivalta ratkaisulta.

Nyt ongelmana on saada itseni vakuutettua siitä, että raakaversio voi ja saa olla epätäydellinen, aukkoinen, karkea, kaikkiaan vain hienostuneempi ja pidempi luonnos.

Jos nyt kuvitellaan, että romaanikäsis olisi tuo sokerimassakakku, sormeni syyhyäisivät päästä viimeistelemään etualalla näkyvän, pienemmän tornin. Tekisin siitä niin valmiin ja hienon kuin mahdollista. Kenties viimeistelisin saman tien myös pääportin. Pyrkisin saamaan siitä aikaiseksi todella kauniin ja merkityksellisen.

Ongelmana vain on, etten ole vielä valmistanut sitä yksinkertaisempaa pienoismallia, josta pystyisin näkemään kokonaisuuden, mittasuhteiden toimivuuden, värien sopivuuden, sekä paljonko tarvitsen ulkomuuriin sakaroita. Ja mistä ihmeestä aion valmistaa vallihaudan? Piirroksia minulla kyllä on, ja huonoja harjoituskappaleita, joista pystyn hyödyntämään osia.

Entä sitten, kun saan pari osaa mielestäni täysin valmiiksi ilman, että tiedän, millainen kokonaisuudesta tulee? Vastaus tietenkin on: eivät ne siinä tapauksessa voi olla valmiita. Mut kun mä haluun täydellistä.:( Heti, tänne, nyt.

En jaksaisi koko tätä prosessia, enkä jaksaisi pakottaa itseäni sietämään aukkoista, luonnosmaista tekstiä. Heittäisin kohta hanskat tiskiin, jos en ajoittain löytäisi omasta tekstistäni ja hahmoista uusia puolia, jotka tarjoavat niitä syvempiä merkityksiä. Sellaisia, että tekstistä voi välittyä oikean elämän tuntu, illuusio siitä, että kaikki onkin totta.

Jännää kyllä, tämä löytämäni toteutus Ma peine n'est pas grandesta kuulostaa itselleni jokseenkin sellaiselta kuin olen edellisen (huonomman) version yhteen kohtaukseen kirjoittanut.:) Taustalta puuttuu luutunsoitto ja laulu on puhtaampaa, mutta silti.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Kuokkalan museoraitilla


Lauantaina kävimme uurnanlaskutilaisuudessa ja tapaamassa sukulaisia. Matka kotiin taittui pienempiä reittejä siihen asti, että aloimme molemmat olla liian nälkäisiä ja siirryimme moottoritielle. Miksi matkustamisesta pitäisi tehdä nopea suoritus, kun siitäkin ajasta pystyy ottamaan paljon hupia irti? Jussi ajoi, joten sain leikkiä kameralla.:) Maalaistiet ovat kesäisin aina yhtä idyllisiä, nyt sattui vielä sadeilma.


Pysähdyimme Lempäälässä huoltoasemalle. Jussi tankkasi kahvia ja minä antihistamiinia. Mäkäräinen lienee ryöminyt farkkujen alle piittaamatta nilkkoihin suihkuttamastani hyttyskarkotteesta. Pakko myöntää, että kehoni on allerginen maaseudulle. Ei käy pölyt eikä pistiäiset tai muutkaan ötökät.


Huoltoasemalta lähtiessämme huomasimme kyltin, joka ohjasi Kuokkalan museoraitille. Tämä juuri on hitaan pikkuteiden kiertelyn parasta antia: satunnaiset löydöt. Museopuoli oli jo mennyt kiinni, mutta ajoimme raitin läpi tutkaillen taloja.


Vanhin bensapumppu, mitä olen koskaan nähnyt.:) Jussi kehotti kuvittelemaan 1920-luvun Fordin T-mallin tankkaamaan. Niinpä kuvittelen. Sen ajan Suomi tuntuu kovin vieraalta paikalta. Enkä nyt tarkoita elämää ennen tietokoneita tai kännyköitä, vaan yleistä asenneilmapiiriä.

Kun ihmiset kuvittelevat, millaista heidän elämänsä olisi ollut menneisyydessä, yleensä kaikki sijoittavat itsensä asemaan, jollainen oli mahdollista vain pienelle vähemmistölle rikkaita ja ylhäisiä. Jos selvittää omien isovanhempiensa taustoja, saa paljon realistisemman käsityksen siitä, mitä itsellä olisi ollut odotettavissa. Totta kai tämä pätee myös niihin, joiden isovanhemmat olivat varakkaita.

Ottaen huomioon terveystilanteeni, olisin menneinä aikoina varmaankin kuulunut niihin, jotka kuolivat nuorena. Todennäköisesti luku- ja kirjoitustaitoni olisi rajoittunut siihen, mitä kansakoulun alaluokilla opetettiin.

Se on omituinen ajatus, koska nykyisellään tunnen ymmärtäväni paremmin viidensadan vuoden takaisia, ulkomaalaisia, aatelisia, älykkömiehiä. Miltä tuntuisi, jos en tietäisi kirjallisuudesta juuri mitään? Erityisen vaikeaa on päästä sisälle menneen ajan lukutaidottoman kansan ajatusmaailmaan - olen kyllä yrittänyt. Paljon helpompaa kirjoittaa yläluokkaisia hahmoja.:p Heidän ajatuksistaan on ylipäänsä jäänyt itse tuotettuja tekstilähteitä, joten kuva muodostuu sitäkin kautta monipuolisemmaksi.


Toinen mielenkiintoinen kysymys on ominaisuuksien periytyminen suvussa. Valtaosa omista sukulaisistani harrastaa jotain taiteellista enemmän tai vähemmän vakavasti, vaikka ovat lähteneet "oikeisiin töihin" ja menestyneet alallaan. Kuvataidetta, musiikkia, posliininmaalausta. En ole ainut, jolta löytyy myös kirjallisia kykyjä. Jos mennään muutama polvi taaksepäin, suvussa on käsityöläisiä ja tilallisia, sekä pienen että suuremman maatilan omistajia.

Tällä hetkellä keskustellaan kulttuurin asemasta ja mitä arvoa sillä on yhteiskunnassa, vai onko mitään? Onko kulttuuri ylellisyyttä? Ihminen ei tarvitse kirjoja tai taidetta elääkseen, siitä huolimatta meillä on kansantaruja sekä luolamaalauksia. Jostain syystä ihmiskunta on kivikaudella katsonut hyväksi alkaa elättää porukkaa, joka ei yhtä täyspainoisesti osallistu "oikeisiin töihin", vaan omistaa vähintäänkin osan ajastaan aineettomille asioille.

Maatalouden myötä yhteiskunta pystyi eriytymään voimakkaammin siten, ettei kaikkien enää tarvinnut tehdä kaikkea. Koska ruokaa saatiin helpommin, toisista tuli filosofeja, käsityöläisiä, jne. On huomattava, että taiteilijat nähtiin käsityöläisinä. Sivumennen sanoen ei ihmiskunta tarvitse koristekaiverruksiakaan, eikä arkkitehdeilla oikeastaan ole virkaa, koska jokainen pystyy kyhäämään itselleen oman kivikautisen mökin.

Luonnollisesti ilman arkeologeja emme tietäisi mitään kivikaudesta tai siitä, että silloin osattiin jo rakentaa taloja. Ilman "hyödyttömiä vetelyksiä" meillä ei olisi historiakäsitystä samalla lailla kuin nykyään, eikä edes käsitystä siitä, että on olemassa maa nimeltä Suomi, tai missä sen rajat kulkevat. Ilman pappeja - abstrakti eli hyödytön ammatti sekin - meillä ei olisi myöskään järjestäytynyttä uskontoa.

Todellisuudessa jos nyt lopettaisimme kulttuuripalvelut ja opintotuen, pääsisimme vintage-yhteiskuntaan. Hyvätuloiset jatkaisivat kulttuuriharrastuksia ja korkea-asteen opiskelua. Muiden elämä jäisi kodin, perheen ja pubin varaan. Kaiketi harrastettaisiin kävelyä ja muita edullisia urheilulajeja. Arki ei lopultakaan kovin suuresti muuttuisi siitä, mitä se monille nykyään on. Erot vain jyrkentyisivät huomattavasti, ja rajojen ylittämisestä tulisi vaikeaa.

Sinänsä hullua, koska työläiset aikoinaan itse halusivat sivistystä. Syntyi työväentaloja, teatteritoimintaa, kirjastolaitos, kansanopistot, työväenopistot, yms. Tietenkään mitään niistä ei tarvita elämiseen. Eihän välttämättä tarvitse edes osata lukea ja kirjoittaa, ilmankin pärjää, kuten ihmiskunnan historia on osoittanut.

En osaa vastata siihen, onko kulttuuri välttämätöntä. Minulle se henkilökohtaisesti on, joten lasken itseni jääviksi lausumaan mitään ehdotonta. Tuskin tähän kysymykseen on olemassa mitään täydellisen oikeaa, yksiselitteistä vastausta. Haluatko sinä, arvon lukija, tietää maailmasta enemmänkin kuin oman kylän asiat? Ps. Mitä ne opettajat opettaa, jos ei ole tutkijoita ensin selvittämässä todellisuuden luonnetta?



Hylätyissä taloissa on jotain vastustamattoman viehättävää.:)


Olipa kerran Suomi, jossa Sääksmäen siltaa pidettiin matkailunähtävyytenä. Tai ainakin sellaisena kohteena, että sen ylittämistä oikein odotettiin auton takapenkillä (ilman turvavöitä).:)

torstai 4. kesäkuuta 2015

Jälleen romaaniprojektin parissa


Yksi suosikkikuvistani on Langeais'n linnasta Ranskasta, Loiren laaksosta. Tämä tuli otettua jo vuonna 2012, mutta tähän postaukseen se todella kuuluu.:)

Kuten uhkasin, istun tietokoneen äärellä vaikka koko yön. Nyt kello on 5.30 aamulla, ja olen tuottanut kaksi uutta sivua - uutta aloitusta. Saa nähdä, jääkö sekään lopulliseksi, tai otanko sitä edes väliaikaisesti käyttöön. Tuohon asiaan kaipaan ulkopuolisen mielipidettä, jotta tietäisin, miltä tämä vaikuttaa verrattuna edelliseen.

Minun on vaikea nähdä samalla tavalla, annanko tarpeeksi tietoa hahmoista ja maailmasta, tai heitänkö riittävästi vai liian epämääräisesti vihjauksia tulevasta. Tunnen hahmoni, maailman, sekä tarinan kaaren niin hyvin, että minulle itsestäänselvät asiat eivät suinkaan ole sitä lukijalle.

Tässä yritän nyt lisäksi käyttää uudenlaista taktiikkaa, eli tuoda hienovaraisia viitteitä tunnetiloista, sanomatta mitään kovin suoraan. Loman aikana ennätin pohtia asiaa siltäkin kantilta, etteivät ne tunteet aina ole ihmisille itselleenkään kovin selkeitä. Varsinkaan, jos on kyse vaikeista teemoista.

Maailmaan sisään pääsemisessä auttoi edellisenä yönä kirjoittamani fiktiivinen runo.:) Eli sellainen, minkä olen kirjoittanut hahmoni puolesta. Aika hankalaa loppujen lopuksi, toisaalta kiehtovaa. Nyt kun olen näitä vastaavia runoja rustaillut muutaman, se rupeaa jo menemään paremmin.

Purin ensin hahmon mielentilaa treenikirjoituksen kautta, eli suolsin paperille kaiken lyhyessä ajassa. Siitä lähdin alleviivaamaan hyviä kohtia, jotka ovat sanoja tai lauseita. Niiden pohjalta hahmottelin sonetin, koska sellainen istuu tarinan maailmaan. Lisäksi sonetit ovat osoittautuneet minulle luonteviksi, koska riimit ja rytmi, sekä rakenne on annettu valmiiksi. Näiden seikkojen kanssa olisin muuten paljon enemmän hukassa runojen suhteen.

Hienovaraisista viittauksista, treenikirjoittamisen metodista tekstin tuottamiseen, sekä sonetin hallinnasta voin kiittää ensimmäisen vuoden opintojani.:) On aina mahtavaa huomata kehittyneensä, ja totisesti olen oppinut paljon.

Tänä yönä kirjoittamisfiiliksessä inspiroi erityisesti Silly Wizard: Bridget O'Malley.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Miten vaikeaa onkaan palata sorvin ääreen


Vaikka on syntymästään hullu?;) Isäni otti tämän kuvan vuonna 1992 perhelomalla.

Olen viime päivät potenut sylkirauhasen tulehdusta ja nukkunut huonosti. Päivät olen pelannut ja viettänyt aikaa Facebookissa. Kesäkuu alkoi ja loma on nyt loppu, koska siltä tuntuu. Miksi silti on taas niin vaikeaa päästä kiinni kirjoittamiseen?

Oikeastaan kirjoitan kyllä, tätäkin blogitekstiä. Runojakin tuntuu syntyvän. Bongailen mielenkiintoisia tapahtumia ja organisoin taiteiden yön järjestelyitä siltä osin, mitä olen luvannut tehdä. Kaikkea pientä mukavaa on kiva näperrellä, voisin vaikka siivota koko kämpän pitkästä aikaa (se todella tulisi tarpeeseen).

Viime yönä ideoin taas hieman lisää romaanikäsikseen ja tänään tein pienen aloituksen joka voisi pohjustaa yhtä hahmoni kirjoittamaa runoa. Fiktiivinen runous on hauskaa - ja siinä sitä taas ollaan. En jaksa aloittaa proosakirjoja tai proosatekstiä. Mietin, olenko sittenkin vielä liian väsynyt?

Turhautuminen. Omien vaatimusten liiallinen kasvu. Teen kaikkea, millä ei ole tekemistä romaanikäsikseni kanssa, mutta vetkuttelen toimeen tarttumista. Osittain pelkään omaa intohimoani, koska tiedän sen voiman, kunhan pääsen taas sisälle tekstiin. Joko kirjoitan tai teen jotain muuta - olen pitkään yrittänyt yhteensovittamista. Ryhdyn jälleen yrittämään.

Kaikesta huolimatta tämä on normaali tila. Olen käynyt täsmälleen samat mietteet läpi monta kertaa sen jälkeen, kun syksyllä 2011 aloitin romaaniprojektin. Jos tulee jotain muuta pakottavaa - tai syvällinen palautesessio - putoan pois tarinan maailmasta. Mitä pidempään olen siitä ulkona, sitä vaikeampaa on palata takaisin.

Olen aina päässyt takaisin.:) Usein hahmot ja tarina ovat lisäksi ennättäneet syventyä. Erään blokin jälkeen kirjoitin psykologisesti todella vaikuttavan kohtauksen, joka olisi jäänyt välistä ilman blokkia. Sillä olisin kiirehtinyt eteenpäin tarinan kaarella, päästäkseni nopeammin loppuun.

Istutan itseni väkisin läppärin ääreen ja vietän siinä vaikka koko yön. Viimeistään lintujen herätessä aamuhämärissä olen riittävän tokkurassa.:p Kuuntelen tarinan maailmaan vievää musiikkia. Sellaista, mikä herättelee oikeita tunnetiloja. Joskus vaatii todellista hienosäätöä löytää oikeat biisit.

Toisinaan kirjoittaminen on todella julmaa ja epäterveellistä. Lohduttaudun fiilistelemällä jotain siitä, miten suuri taide vaatii kärsimystä. Tosin jos oikeasti alkaisin uskoa tekeväni "suurta taidetta", menisin välittömästi lukkoon.

Sen sijaan tunnen itseni paremminkin meedioksi. Tarina ja hahmot elävät jossain rinnakkaistodellisuudessa, josta kanavoin niitä paperille (ts. läppärin näppikselle). Ne pyrkivät läpi kuin agressiiviset haamut, eikä auta kuin alistua välikappaleeksi.

Jaan teidän iloksenne / lohduksenne proosarunon, jonka kynäilin talvella. Purin siihen koko senhetkisen ahdistukseni kirjoittamiseen liittyen. Olen esittänyt kyseisen runon Kiiski Open Mic -tilaisuudessa sekä koulumme kevätjuhlassa, ja se on painettu antologiaan.


Daimoni tietää

Jos internet ei toimi, suoli ei toimi, runosuoni ei syki, enkä osaa kirjoittaa, voinko opiskella tulkinnanvaraista proosaa, vai turvaudunko helppoon tarinaan? Istun työhuoneen tuolissa ja kiroilen, vittu saatana, toimi, pelaa nyt, opi kirjoittamaan, opi paremmin.

Mitä kaikkea muuta tekisin ennemmin? Siivoaisin vessanpöntön ja lavuaarin, johon olen yrittänyt oksentaa sanoja, työntänyt sormet kurkkuun, eikä mitään tule, vain epämääräistä limaa ja sappinestettä. Itseäni käsken: oksenna paremmin.

Kenties lähtisin lenkille mieluummin, mutta ruhoni valaanrasva leviää ympärilleni ja peittää alleen työtuolin. Olen kasvattanut juuret tähän, ne kulkevat pitkin selkäpiitä ja peräsuolta, enkä löydä miekkaa lyömään pään katki demonilta, joka vaatii uhreja Apollonin alttarille. Kas näin yritin, kirjoitin, koska riivaajani tuntee minut paremmin.


Taustalla soi Al-Andaluz Projectin levy Spotifyssa. Tässä teille näyte, Morena.