keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Kun silmät väsyy, on aika blogipostauksen


Tämä kuva on muutaman vuoden takaa lähimaastoista. Lapsena rakastin talvea, se oli suosikkivuodenaikani, jolloin sai hiihtää, luistella ja tehdä lumilinnoja. Nykyään keuhkot sanoo sopimuksen irti -20 asteessa, ja lumi on lähinnä riesa. Olen hiihtänyt ja luistellut viimeksi 90-luvun puolella.

Eipä tämä kaikki mitään. Juuri äskettäin tein pienen, mutta merkittävän havainnon. Hartia ja niska rupeavat helposti särkemään, jos istun tietokoneella pitkiä aikoja. Täytyisi pitää taukoja, mutta kun en muista. Eikä siinäkään vielä mitään. Vahingossa tulin suurentaneeksi tekstinkäsittelyohjelman zoomausta 120%:iin ja huomasin, että suurempi teksti näytöllä vähentää lihasjännitystä hartioissa ja niskassa.

Minulla on likinäköisyys, ts. tarvitsen kaukolasit nähdäkseni pidemmälle tarkasti. Viimeksi optikko puhui, että lähinäköä täytyisi ruveta testaamaan sitten, kun ikää kertyy yli 40 vuotta. Voihan olla, että silmäni ovat vain kuivat ja väsyneet, mistä syystä isompi teksti tuntuu paremmalta. Silmien väsyminen on sikäli hyvin perusteltu oletus, että vaikka en enää fyysisesti kestä yön yli valvomista yhtä hyvin kuin nuorempana, todennäköisesti olen viime aikoina valvonut öitä useammin kuin nuorena.

Eniten asiassa häiritsee, että saan nyt erilaisen tuntuman romaanikäsikseeni. Ei tarvitse tihrustaa hartiat lysyssä, jotta pääsisin jyvälle kokonaisnäkymästä. Parempi näin tietenkin, kirjoittaminen vaikuttaa sujuvan sukkelammin.

Kevättä odotellessa on kiva kuunnella The Divine Comedyn biisiä The Pop Singer's Fear of the Pollen Count. Hauskaa, että joku on osannut tehdä tarttuvan rallatuksen siitepölylaskeumasta.:D Huvitin itseäni pari päivää sitten myös tekemällä flunssaan liittyvästä lauseesta roisin anagrammin.:) Anagrammi tarkoittaa, että muokataan samoista kirjaimista uusi sana tai lause. Tosin ystäväni löysi avuksi netistä koneen. Ikäville asioille nauraminen tuottaa paremman olon.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Pakkanen (haastepostaus)


Punaliitu inspiroi toteuttamaan "kalliomaalauksen", ja Runotorstain haaste nimeltä pakkanen puolestaan antoi aihetta editoida marraskuun synnyttämän runoaihion.


Eikö kukaan näe, että se hengittää?

Kalman haju pieluksissa todistaa,
ettei multa peittänyt mitään lopullista.

Lopullinen tapahtui sen hetken jälkeen,
jolloin painoin nenäni korvan juureen
ja tunsin, miltä elämä tuoksui.

Sataa lunta,
kylmä virtaa onteloihin
ja sieraimiani pistelee.

Pakkanen jäätää silmät lasiksi.

Kuusi (haastepostaus)


Sain kesällä posliininmaalausta pitkään harjoittaneelta sukulaiselta vinkin, että nykyään on hajuttomia tärpättejä. Viimein muutama päivä sitten tajusin etsiä netistä hajutonta fiksatiivia. Löysin SpectraFixin, joka on 1800-luvun reseptin mukaan valmistettu kaseiinista ja alkoholista.:D Vaikka se maksaa tuplasti normaalin fiksatiivin verran, oli pakko tilata.

En ole vuosikausiin voinut harrastaa hiilipiirroksia, koska astman takia on todella hankalaa käsitellä mitään liottimia. Ennätin jo harkita kunnollisen kaasunaamarin hankkimista, mutta sittenkin piirrokset täytyisi säilyttää ulkona niin pitkään, että haitalliset aineet haihtuvat. Nyt pääsin kokeilemaan myrkytöntä fiksatiivia käytännössä, eikä se ole täydellistä astman kannalta, mutta riittävän hyvää.:) Piirrokset se kyllä kiinnittää, kuten lupaa, siinä ei mitään moittimista. Ja jos voin työskennellä parvekkeella vaikka lasitukset kiinni, eikä tarvitse mennä pihalle asti, se riittää.

Eipä tämä mikään maailman tähdellisin projekti tai rahantuhlauskohde ole, mutta nautin siitä, miten hiilellä saa aikaan sävyiltään monipuolista ja utuista jälkeä. Tässä olen käyttänyt lisäksi liitua. Hiiliä ja normaaleja taululiituja löytyy varastostani vanhastaan. Olen todellakin harrastelija, enkä pyri tekemään kuvataidetta kuin omaksi huvikseni. Pitkien pohdintojen jälkeen se tuntuu mahdolliselta.:) Voin hyväksyä oman vajavaisuuteni ilman, että tuntisin painetta päästä pidemmälle.

Tähän työhön sain inspiraation ensinnäkin Luovan Lauantain haasteesta nimeltä kuusi, toisekseen mökkireissumme kokemuksista. Enemmän kuin mikään yksityiskohtaisen tarkka, realistinen piirros, tämän on tarkoitus olla ekspressiivinen tunnelmakuva. Itselleni tällaisesta maisemasta tulee mieleen suomalainen kansantarina "Kuu paistaa, kuollut ajaa".

Innostuin lisäksi kokeilemaan tekstitaidetta, word artia, ensin käsinkirjoitettuna ATC-kortiksi leikkaamaani paperinpalaan, sitten tietokoneelle. Mallinsin käytännössä saman kortin kuvankäsittelyohjelmaan, koska ko. ATC on vasta aihio.


Tämä on käytännössä samasta aiheesta toteutettu. Ensimmäinen yritelmäni.:) Tietokoneella tällainen on paljon helpompi kuin käsin, koska käsin pitää tehdä kaikki alusta asti uusiksi, jos jotain menee pieleen. Voi olla, että lopputulos on enemmän visuaalinen runo kuin tekstitaidetta, mutta se ei haittaa. Tykästyin aiemmin Mikael Bryggerin kokoelmaan Valikoima asteroideja, jossa on todella hienoja, visuaalisia runoja.

tiistai 5. tammikuuta 2016

Läskipohdintoja


Mietin pitkään, mitä ja millä tavoin tämän kirjoittaa. Yritän kehittää retoriikkaani siten, että teksteillä saattaisi olla jotain vaikutusta. Ensimmäisenä mieleen puskee viha, katkeruus ja turhautuminen - kaikesta siitä, mitä olen kokenut ja nähnyt vuosien varrella. Siitä, miten teinit nauravat uimarannalla läskeille, miten ventovieras mies kommentoi olemustani uimahallissa. Miten anonyymit kirjoittavat herjaviestejä seuraamieni blogien postauksiin. Miten koko yhteiskunta on järkyttävän läskifobinen, ja monet tahot vaativat kaikilta (mutta etenkin lihavilta) häiriintynyttä suhdetta omaan kehoon sekä syömiseen. Millainen on se maailma, jossa toiset ihmiset provosoituvat siitä, että lihava nainen kertoo olevansa tyytyväinen vartaloonsa?

Jenny Belitz-Henriksson on kirjoittanut todella hyvin Hidasta elämää -sivustolla: "Mitä jos keskittyisimme omaan hyvinvointiimme ja pitäisimme itsestämme niin hyvää huolta, että voisimme toisten antaa olla sellaisia kuin juuri he haluavat olla? Entä jos päästäisimme suustamme ja kirjoittaisimme netissäkin vain asioita, jotka voimme esittää myös henkilökohtaisesti kasvotusten ja selän takanakin puhuisimme ihmisistä vain hyvää? Entä jos lakkaisimme tivaamasta toisiltamme, miksi toinen näyttää siltä miltä näyttää, oli poikkeus ulkonäössä sitten itse aiheutettua tai ei?"

Tyytyväisyys omaan vartaloon ei merkitse sitä, etteikö henkilö voisi terveyssyistä haluta laihtua. Sen sijaan se vaikuttaa ratkaisevasti yleiseen hyvinvointiin, seksistä nauttimiseen ja pukeutumiseen. Ylipäänsä siihen, että voi olla onnellinen sellaisena kuin on, juuri nyt ja tässä. Ei joskus hamassa tulevaisuudessa sitten, kun on saavuttanut tietyt tavoitteet.

Yksi vakiokommentti aiheesta kuuluu "mutta laihoja halveksutaan myös". Toden totta, ihmisiä arvostellaan ulkonäön perusteella aivan tolkuttomalla tavalla. Mielestäni on silti yhtä turhaa kilpailla siitä, halveksutaanko laihoja vai lihavia enemmän kuin siitä, onko miesten vai naisten kohtaama parisuhdeväkivalta pahempaa, tai pitäisikö lakata puhumasta rasismista, koska myös kantasuomalaiset kohtaavat syrjintää ja osa elää yhteiskunnan ulkopuolella. Aina löytyy tilastoja, joiden mukaan jokin asia on yleisempää kuin jokin toinen. Mutta tilasto on pelkkä numero, joka ei kerro mitään yksilön kokemuksesta. Kaikki väkivalta ja syrjintä on aivan yhtä väärin, ja aiheuttaa sen kokeneelle tuskaa.

Itse olen kärsinyt nuoruusiällä alkaneesta masennuksesta ja monipuolisista ahdistustiloista, kuten paniikkihäiriöstä. Olen myös taipuvainen syömishäiriöihin. Varmasti juuri siksi olen joutunut käsittelemään omaan vartalooni liittyviä psyykkisiä juttuja aika paljon. Pelkään ulkopuolelle joutumista, koska olen kokenut sen. Siksi ihmissuhteet tuntuvat välillä vaikeilta. Asioita ei lainkaan helpota, että tiedostan monet sukupuolittuneet ennakkoluulot: pullantuoksuinen emäntätyyppi, jne.

Paitsi vartalon mallia, erityisesti nuoremmat sukupolvet ovat järkyttävän fiksoituneita pukeutumistyyliin. Gootti ei voi pukeutua beigeen, tiedostava henkilö ei voi ostaa vaatteita ulkomaisesta ketjukaupasta, verkkareihin ja flanellipaitaan pukeutuva on tyylitön juntti. Toisin sanoen pitäisi löytyä sopiva vartalo ja riittävästi rahaa, jotta sitä voisi käyttää hankkiakseen jotain kulttuurista ryhmää ilmentävän ulkomuodon. Vastakulttuuriseen ajatteluun liittyen tämä tuntuu hyvin ristiriitaiselta, koska eikö kulutuskriittisyys koskekaan kulutuskriittiseksi julistautuvia henkilöitä? Läskifobia leimaa pitkälti myös ns. vastakulttuuria. Lienee perua menneen maailman "lihavan sikaporvarin" kuvastosta, vaikka moderni porvari on todennäköisemmin viimeisen päälle sliipattu, atleettinen tyyppi, ja läski joku tyylitajuton köyhä (kuten allekirjoittanut).:p

Joka tapauksessa yksi ikuinen valitusaihe on, että lihaville markkinoidaan pääasiassa rumia kolttuja, pahimmillaan puolijoukkuetelttoja, joiden pitäisi muka kätkeä kantajansa lihavuus. Kaikkea kanssa. On joskus menneisyydessä ollut surkuhupaisaa seurata H&M:n vastaista kampanjointia, kun H&M postimyynti oli silloin ainut taho, josta sai kivan näköisiä, isokokoisia vaatteita. Kylläkin rajallisesti, eikä kaikkia kokoja, mutta silti. Sittemmin firma on kääntänyt kelkkansa. En pysty käsittämään, miksi muotisuunnittelijoista on niin kauheaa, jos joku paksukainen käyttää heidän suunnittelemiaan vaatteita? Luulisi olevan esteetikkojen mielestä päin vastoin mahtavaa, jos kaikki ihmiset voisivat pukeutua hyvin.

Edelleen kulutuskriitikkojen vihaamat ketjukaupat ovat niitä harvoja, mistä löytyy isokokoisia vaatteita. Olen lähettänyt useampaan palautetta, että haluaisin valikoimaan istuvia malleja, mutta ainakin kotimainen asiakaspalvelu vastaa (jos vastaa) jotenkin tyyliin "saattaapi olla, että otamme palautteesi huomioon, mutta saattaapi todennäköisemmin olla, että emme". Kirjelmöin Amnestylle, että he voisivat ottaa kauppaansa isoja kokoja, mutta kuulemma ei löydy resursseja. Sama tilanne taitaa olla muissakin järjestöissä. Vaihtoehtoväen rakastamat putiikit taas eivät kaiketi vain viitsi edes harkita koko asiaa. Tai sitten toimitaan kuten ketjukaupoissa, ja perustetaan oma rumempi, isojen kokojen mallisto sen sijaan, että ihan yksinkertaisesti tarjottaisiin samoja vaatteita laajemmalla kokoskaalalla. Vartalon perusmalli kuitenkin pysyy samana, vaikka ihminen lihoo, joten erilaiset vaatteet istuvat eri tavoin mallista riippuen.

Itse käyttäisin vanhoja, vintage-vaatteita ja kirpparilöytöjä paljon enemmän, jos mahtuisin niihin. Kun kirpparilta löytyy isokokoisia vaatteita, ne tuppaavat olemaan ketjukaupan tuotteita, koska muuta ei ole markkinoilla. Tai no, nykyään löytyy ulkomaisia nettikauppoja, joista voisi tehdä istuvia ostoksia, mikäli en olisi näin köyhä.:) Modclothilla, SimplyBellä (Joe Brown's -merkkiset) ja Lindy Bopilla on mieleisiäni vaatteita. Ja muuten teen satunnaisia löytöjä. Zizzistä pidän siksi, että saan myymälässä tuntea olevani omanlaiseni ihminen, en friikki, tai joku pullantuoksuinen kotiäiti.

Tuo tunne on juuri sitä, mitä haluan kaikkein eniten. Että saisin ihmisten silmissä olla oma itseni, enkä jonkun ennakkoluuloisen stereotyypin edustaja, johon on vaikeaa suhtautua asiallisesti. Ja jonka vartaloa kaikki foobikoista tiedostaviin aktivisteihin pyrkivät kontrolloimaan, sanelemaan, miten minun pitäisi nähdä oma olemukseni.

EDIT: Ilmeisen ajankohtainen aihe, paitsi iänikuisten uudenvuodenlupausten näkökulmasta, myös siksi, että teatteri Takomossa Helsingissä on nyt näytelmä (monologi) nimeltä Läski.:) Omat lupaukseni tein jo kekrin jälkeen, ne koskivat kalenterin käyttöä ja askarteluharrastuksen parempaa aktivoimista.

Olen lukenut kauan kauan sitten näitä NYTin jutussa mainittuja, tunnettuja feministiteoksia: naisten laihuuspakkomielle on kirjoittajien mukaan patriarkaatin tahto estää naisia ajattelemasta liikaa (muuta kuin omaa vartaloaan). Minun on vaikeaa allekirjoittaa käsitys patriarkaatista, koska olen ystävä niin monen miehen kanssa. Toki ymmärrän sen pointin abstraktina "hallintokoneistona", ja siis nimenomaan puhtaasti käsitteellisenä, ei konkreettisena. Lisäksi on väistämätön fakta, että ihmisellä on aina käytössään vain 24 tuntia vuorokaudessa. Siihen ei vaikuta mikään poliittinen ideologia. Samoin ihmisen henkiset ja ruumiilliset voimavarat riittävät vain rajallisesti. Joten jos käytät aikasi ja energiasi sen murehtimiseen, miltä näytät, on se väistämättä pois jostain muusta. Tietenkin tämä koskee yhtä lailla miehiä, ja myös muita asioita kuin ulkonäön märehtimistä.

Lääkkeeksi toisten ihmisten ulkonäön aiheuttamaan ärsytykseen voin suositella positiivisiin asioihin keskittymistä.:)

perjantai 1. tammikuuta 2016

Katsaus vuoteen 2015


Tämä kuva on vanha, vuodelta 2013 Chinonista. Meidän oli aivan pakko vierailla tämän näköisessä antikvariaatissa, varsinkin kun kadun puolen alepöydältä löytyi teos Ranskan historiasta parilla eurolla.:) Joka tapauksessa tästä kuvasta olen leikannut blogin otsikon.

Kaikki tuntuvat nyt tekevän vuosikatsauksia, joten miksen minäkin.;) Ensimmäiseksi täytyy mainita tämän blogin perustaminen. Luova lifestyle oli tarkoituksellisen laaja aiherajaus. Pelkkä luovien töiden esittely ei enää riittänyt minulle, koska kirjoittamisesta on hankalaa esitellä yhtään mitään. En halua puhua romaanikäsiksestä liikaa julkisesti ennen kuin se on valmis. Ja tämä projekti on hallinnut elämääni vuodesta 2011 alkaen - nimesin sen silloin salarakkaakseni, vaikka aika yleisessä tiedossahan tuo on.

Toisekseen pidän XL-muotiblogeista, koska ne tuovat meitä pullukoita esiin toisenlaisessa valossa kuin iänikuiset laihdutusartikkelit- ja ohjelmat. Olkoonkin, että merkkituotteita hehkuttava kaupallisuus käy joskus pännimään. Aion kirjoittaa aiheesta jatkossa enemmän. Ensimmäinen blogini nimellä In Somnis Veritas keskittyi yleiseen ja yhteiskunnalliseen pohdintaan, mutta loppujen lopuksi en jaksa aina keuhkota tärkeistä aiheista.:p Asioita voi tuoda esille myös muilla tavoin - kuten postaamalla edustavia kuvia, joissa lihavat naiset poseeraavat kauniissa vaatteissa. Toiset tekevät tämän paremmin kuin minä, ja hyvä niin, meitä on moneksi.:)

Tähän liittyen olen käsitellyt myös esiintymiskammoani. Juhani Mattilan Herkkyys ja sosiaaliset pelot oli minulle yksi vuoden tärkeimmistä lukemistani kirjoista. Käytännössä kehityin esiintyjänä uskomattoman paljon. Keväällä kävin ensimmäistä kertaa lavalla lukemassa omia runojani: kirjaimellisesti paniikissa, mutta kykenin silti.:) Nykyään homma hoituu paljon helpommin, kiitos lavarunokurssin, jonka kävin toukokuussa. Paitsi lavarunoutta, päihitin esiintymiskammoani myös pitämällä koulussa onnistuneen kirjaesitelmän, huolimatta juuri esitelmän alussa alkaneesta migreenikohtauksesta ja näköhäiriöistä.

Sain loppuun kirjoittamisen perusopintolinjan Työväen Akatemiassa, ja keväällä tekemämme antologia tuntui tärkeältä projektilta myös ihmisenä kehittymiseni kannalta. Jottei kaikki olisi sujunut liian helposti, samaan aikaan osuivat lähisukulaisen hautajaiset ja toisen vakava sairastuminen. Sairaskohtauksia on lähipiirissä riittänyt, toivottavasti ensi vuosi näyttää sen suhteen paremmalta.

Viimeisimpänä vastoinkäymisenä Xena-koira kuoli, mikä on vieläkin vaikeaa muistaa. Seisoin sen vierellä loppuun asti eläinlääkärillä, ja kaikkiaan lopetus oli armelias teko, kun hauvelin elimistö ei enää jaksanut. Hyvä elämä ja hyvä kuolema.:) Joskus olen pohdiskellut, että aikuiseksi kasvaminen merkitsee luopumaan oppimista. Mitä enemmän joutuu luopumaan asioista, ihmisistä ja muista rakkaista, sitä vanhemmaksi kasvaa sisäisesti.

Kasvuun liittyy kohdallani tietynlainen kovuus ja kestävyys, jonka olen erityisen hyvin huomannut tänä vuonna. Kenties se merkitsee vain tottumista siihen, että toisinaan käydään pohjalla, toisinaan pilvissä? Loppupeleissä jää keskiarvo, mukava elämä, jota voi katsella tyytyväisenä. Mielenkiintoisia kokemuksia, toiset hyvinkin tuskallisia, mutta onpahan siinä kerrottavaa. Tarinat ovat minun lapsiani, toivottavasti ne elävät ikuisesti sen jälkeen, kun minua ei enää ole.:) Tosin ensin ne täytyy saada kansien väliin...

Aloitin syksyllä kirjoittamisen aineopintolinjalla, ja se on osoittautunut erittäin hedelmälliseksi. Tänään mietiskelin sellaista, että en perfektionismista huolimatta halua tai voi olla paras kirjoittaja maailmassa, koska ihmiskunnan historiaan mahtuu tavattoman paljon hienoa kirjallisuutta. Sen sijaan haluan olla hyvä kirjoittaja, eli hyvä siinä mitä teen, ammattitaitoinen, tai miksi tuota voisikaan kutsua. Ei minusta koskaan tule edes parasta kirjoittamisen opettajaa, jos minkäänlaista, mutta toivottavasti hyvä sellainen, jos tämä uravaihtoehto aukenee.:)

Olen reissannut Oxfordissa opintomatkalla, Orivedellä romaanipajassa, Troyes'ssa Ranskassa ihan muuten vaan, Oriveden luovan kirjoittamisen opettamisen päivillä, ja nyt viimeksi Hauholla mökkeilymielessä. Olen iloinen siitä, ettei meillä ole omaa kesämökkiä, koska vuokraaminen ei sido samalla tavoin kuin omistus.

Meillä kotona keittiön pöydän ääressä kokoontui vielä keväällä epävirallinen kirjoittajaryhmä. Järjestin peräti kolme tapahtumaa Myyrmäen ensimmäiseen taiteiden yöhön, ja siitä starttasikin vähän virallisempi versio samasta ryhmästä.:) Lisäksi hilluin Helsingin kirjamessuilla aktiivisemmin kuin koskaan tähän mennessä, eli kolmena päivänä lähes aamusta iltaan. Maininnan ansaitsevat myös kaikki uudet sekä vanhat ystävät ja mielenkiintoiset tyypit, joita olen tavannut vuoden mittaan.:)

Elämäni on kaikkiaan sujunut hieman yksipuoleisesti, eikä se lopulta ole kovinkaan mielenkiintoista, mutta parempi niin.;) Töitä on jäänyt rästiin koko ajan, vaikka yritän parhaani. Kaksi tai kolme käsistä olisi kommentoitavana, mutta koulussa luemme jatkuvasti toisten tekstejä, joten muut tuppaa unohtumaan. Vaikka stressiä pukkaa, se tuntuu suurimmaksi osaksi positiiviselta. Tekeminen on mielekästä, ja huomaan kehittyväni. Aina voisi tehdä ja olla enemmän, parempi ja ties mitä, kotikin voisi olla siisti, eikä sellainen harakanpesä kuin se nyt on. Alan viimein oppia omia rajoituksiani, ja ettei ihminen ylipäänsä voi tehdä määräänsä enempää, kuten viisas psykologi aikoinaan totesi.